Älä koskaan sano ei koskaan

Ei siitä mihinkään pääse, mielensäpahoittajan karvahatun narut kiristää leuan alla. Toisaalta olen oman jahkailuni tiimoilta entistäkin vakuuttuneempi, että päätös on tehtävä, oli se sitten kuinka kivulias tahansa. Kaikki ’hyvä’ loppuu aikanaan.

Jotenkin tämä Helsingin kurvin mystinen ja aavemainen tunnelma näin juhannusaattona tukee tämän päivityksen kirjoittamista. Kauppareissulta mukaan tarttui tusinan laatikko Meidän Veikko -kesäolutta ja tunnustan avanneeni juuri ensimmäisen keventääkseni tunnelmaa, lähinnä siis itsekkäästi omaani.

Tuskin ehtinen edes toista tämän kirjoitussession aikana avata, sillä ei tämä asia pidemmittä puheitta parane tai muuksi muutu. Kuten osaatte jo hyvin päätellä, on tullut aika esittää viimeiset kiitokset. Kaikki teidän blogin ylläpitoa kohtaan osoittamat kiitokset ja terveiset ovat lämmittäneet mieltä valtavasti ja siksi tämä kaikki tuntuukin niin raskaalta.

Henkilökohtaisesti uskallan olla ylpeä tästä yli kymmenen vuotta kestäneestä taipaleesta. Kuten tiedätte, ilman Villeä tämä matka olisi jäänyt huomattavasti lyhyemmäksi. Siinä missä osoitan kiitokseni koko yhteisölle, on Ville itseoikeutetusti tässä kohtaa ainoa nimeltä mainittu.

Kiitos Ville!

Tuhansia päivityksiä, kymmeniätuhansia kommentteja. Edelleen ylpeydellä koen tämän kaiken olleen varsin merkittävä osa suomalaista Arsenal-kulttuuria. Voin vain kannustaa ketä tahansa pyrkimään vastaavaan, toivon sitä. Kokemuksesta on helppo sanoa, paljon se vaatii. Mahdotonta se ei tietenkään ole, tyhjästä tämäkin aikanaan ponnisti.

Paljon on tullut ehdotuksia blogin suhteen sen jälkeen, kun Ville päätöksestään ilmoitti. Olen tehnyt viimeisten viikkojen aikana paljon ajatustyötä ja tekohengittänyt blogia muutamilla päivityksillä. Taustalla on ollut vilpitön tarkoitus löytää jokin hyvältä ja toimivalta tuntuva idea uudeksi konseptiksi, mutta valitettavasti ajatustyö ei ole tuottanut ratkaisua.

Joku voi ja saa olla sitä mieltä, että on vain rohkeuden puutetta olla lähtemättä kokeilemaan jotain uutta toimintatapaa. Ehkä näin, mutta se on sitten jonkun toisen tehtävä ja haaste. Olkoon pinttynyttä, mutta itse en kykene muuttamaan ajattelutapaani tämän foorumin suhteen. Tylsää todeta, että se on joko-tai, mutta se tuntuu oikealta.

Vatsassa kurnii, koska tämän kirjoittaminen tuntuu niin dramaattiselta. Ehkäpä se on vain inhimillistä ja kertoo asian tärkeydestä ja merkittävyydestä itselleni. Mielenkiintoinen tuntemus yhtä kaikki, ainutlaatuinenkin, enkä vastaavaa muista. Ja tämä kaikki, vaikka Ville on vastannut kirjoittamisesta viimeiset vuodet. Tässähän helvetti herkistyy. Ja toista olutta en ole avannut.

Taisin jo yllä todeta, ettei tätä ole syytä pitkittää. Lienee kuitenkin syytä avata lyhyesti otsikkoa, ettei kenellekään synny vääriä johtopäätöksiä. Lähtökohtaisesti tässä lennetään nyt Ikaroksen siivin ja ollaan hukkumassa mereen. Mutta alun mystiseen tunnelmaan viitaten mielessäni on sijaa myös tuhkasta nousevalle Feenikselle. Ovi jää raolleen ja jätän blogin ainakin toistaiseksi poistamatta, mutta tässä kohtaa tämä oli tässä.

*Löysää karvahatun nyörejä, avaa toisen Veikon ja kohottaa sen Meille.*

hente

Diipadaa

Kesäinen lauantai. Sisällä. Olen istunut vajaan tunnin keittiön pöydän äärellä silmät suljettuna ja kuunnellut vallattoman hyvää musiikkia. Fiilistelyksi sitä joku voisi kaiketi kutsua. Ai mitäkö olen kuunnellut? Jätetään kertomatta, sen verran henkilökohtaiselta tunnelmointini on tuntunut. Se nyt ei liene yllätys, että perin mollivoittoisin sävelin, niin kuin nyt keski-ikäinen suomalainen mies vain tunnelmoinnin tarpeensa kykenee tyydyttämään.

Arkun viimeisen naulan pohjaan iskeminen on osoittautunut piinallisen vaikeaksi tehtäväksi. Ehkä minun on pakko delegoida tehtävä Villelle, sillä asioilla arvuuttelu ei palvele ketään ja itsensä kiusaaminen asialla on yhtä tuskallista kuin yrittää ymmärtää nykynuorison tapaa ’nauttia’ musiikin kuuntelemisesta kännykän kaiuttimen välityksellä. Aamulla. Bussissa matkalla töihin. Maanantaina. Perk..

Voin paljastaa, että suoritin viikon vilpitöntä itsetutkiskelua sillä ajatuksella, että ryhtyisin itse päivittämään blogia jollain tahdilla. Toisaalta voin paljastaa tai kertoa, että rehellisyyden nimissä ajatus oli jokseenkin kuolleena syntynyt. Eikä siitä mihinkään pääse, kulunut viikko vahvisti asian. Aikani ja energiani ei riittäisi sille tasolle mitä väistämättä tulisin itseltäni vaatimaan.

Isse paalutti kommentissaan mielestäni erinomaisesti sen, mitä tämä blogi on ollut ja miten sen ’markkinointi’ on tapahtunut. Niin, mitään markkinointia ei käytännössä ole ollut, on ollut vain sisältöä, päivittäin. Vierailu tänne ei ole johtunut päivityksellä arvuuttelusta, vaan tietoisuudella päivityksestä. Näin on ollut yli kymmenen vuotta ja ajatus jostain toisenlaisesta konseptista tuntuu vain yksinkertaisesti täysin vieraalta.

Ei sitä sovi kiistää, etteikö tilastoista nähtävä vierailujen määrä tuottaisi tiettyä mielihyvää. On olemassa ihmisiä, joita syystä tai toisesta kiinnostaa tulla lukemaan sisältöä mitä itse tuottaa, kommentoimaan sitä ja kommentoimaan keskenään.

Itsestäänselvyys, siinä mielenkiintoinen termi ja sana. Voisin hyvin palata edellä kirjoittamaani väistämättä itseltäni vaatimastani tasosta. Toki jokainen määrittää tason subjektiivisesti, mutta varsin pian tulee raja vastaan, missä rupatteluni musiikin kuuntelusta keittiön pöydän äärellä tai vaivaantumiseni nykynuorison tavasta kuunnella musiikkia ei vastaa lukijoiden odotuksia sisällöstä.

Sanomattakin siis selvää, ettei lukijoiden löytäminen blogiin ole itsestäänselvää. Vaikea sanoa, missä kulkee blogin riittävän laadukkaan sisällön tuottaminen, mutta sen tiedän, että se vaatii kirjoittajalta paljon enemmän kuin se hetki mikä itse kirjoittamiseen kuluu. Ja kuten tapoihini kuuluu, en juuri nyt tiedä lainkaan mitä yritän sanoa. Ehkä sitten sitä, että tämän blogin konsepti on ollut sellainen, että on ollut itsestäänselvää löytää täältä päivittäinen kattaus. Nyt sitten on tilanne, missä päivittäinen kattaus ei enää olisi itsestäänselvyys ja jonkin toisenlaisen tavan löytäminen tuntuu liian mutkikkaalta.

Ollaan sikälikin asian ytimessä, että jatkaakseni kirjoittamista minun pitäisi seuraavaksi kertoa mitä söin aamupalaksi tai mitä löysin sohvan alta, kun päätin sitä siirtää ensimmäistä kertaa noin vuoteen imuroinnin yhteydessä. Vaikka siis tässä parastakin aikaa kekkuloin Arsenal-aiheiset t-paita ylläni ja kalsaritkin jalassa, aihe tuntuu kovin masentavalta ja väsyttävältä. Ja se nyt kuitenkin olisi se, mistä pitäisi löytää innostusta ja sisältöä paitsi elämään ylipäätään, niin mustaksi valkoiselle tänne.

Se tiedetään nyt, että Villen kohdalla kamelin selkä katkesi. Aavistuksen tätä edelleen hämmästelen, sillä kyllä Ivan Gazidis täysin julkisesti lausui ja antoi lupauksen, kuinka emme ole pelkästään jalkapallon kehityksessä mukana, vaan peräti edellä sitä. Sitoutumisen tähän lupaukseen tulemme kuulemma näkemään tulevina kuukausina, joskin parisen viikkoa takaperin antamassaan lausunnossa tuolloin ei ollut vielä oikea päivä tai hetki puhua yksityiskohdista sen tarkemmin.

Tiedetään myös se, mitä olen yllä itse lausunut. Päivittäiseen masokismiin Gazidisin lupauksiin sokeasti luottaen allekirjoittaneesta ei ole. En tiedä tarvitseeko sitä jotenkin häpeillä, mikäli tunnustan vieraantuneeni seurastani, vähintäänkin etääntyneeni merkittävästi. Omituinen tilanne sikäli, että kyllä edelleen kulutan paljon aikaa esimerkiksi lukemalla aiheesta, mutta lähes kaikki intohimo syventyä aiheeseen on kateissa. Tilanne on kuin jossain terveysaseman odotustilassa, missä selaat huonovointisena kaksi vuotta vanhaa Eeva-lehteä, kun muutakaan ei ole tarjolla. Lehden ristikkokin on puoliksi täytetty ja pikaisella silmäyksellä sekin niin päin h*lvettiä, ettei kärsivällisyys riitä alkaa korjaamaan. Ja kuulakärkikynällä, voi perk..

Ihmeisiin en usko, mutta jotain ihmeellistä tarvittaisiin tämän projektin elvyttämiseksi. Sellaisen päätöksen olen kuitenkin tehnyt, että jääköön blogi ikäänkuin respiraattoriin kytketyksi, eli en toistaiseksi kutsu vielä hautausurakoitsijaa paikalle. Mitä se sitten tarkoittaa, en tiedä. Ainakin sitä, että voitte edelleen esimerkiksi valita linkeistä Eeron arvioita Arsenal-kirjallisuudesta, vinkkejä vaikkapa kesälukemiseksi.

Kaksi kuppia kahvia, en juurikaan syö aamupalaa.

hente

Viittä vaille kiitos?

Brözil sen kommentissaan viime torstaina naulasi; ’Orpo olo tulla blogiin ja ei ole uutta tekstiä tarjolla.’ Täytyy sanoa, että kyllä itsekin niin mieleni pahoitin ja narun kiristäessä kaulalla karvahattua yhä syvemmälle päähän kesäkelien vihdoin saavuttua, olo on todellakin Petteri Turkusest.

Kirjoitin aiemmin, ettei ole soveliasta allekirjoittaneen alkaa millään tavoin suostutella, vaatia, saati painostaa Villeä pyörtämään päätöstään lopettaa blogin päivittäminen. Tämä on edelleen luonnollisesti täysin totta, mutta valehtelisin, ellen tunnustaisi yrittäneeni piilottaa rivien väliin jaloa toivetta Villen pään kääntämiseksi.

Timo puolestaan kutsui kommentissaan Villen päätöstä ryhdikkääksi. Niin, taitaako sitä lopulta paremmin tulkita. Tässä niin kutsuttujen vaihtoehtoisten totuuksien ja kaiken maailman takin kääntämisten ajassa ryhdikkyys, linjakkuus ja johdonmukaisuus ovat kunnioitettavia piirteitä. Ja kun sitten rehellisiä olemme, Villen päätös lopettamisesta on perin johdonmukainen ja varsin linjassa kaiken jo vuosia kirjoittamansa kanssa.

Mitään vetoamuksia en siis esitä, mutta edes lainkaan korostamasta pettymystäni ja suruakin, toivon vilpittömästi, ettei Ville sittenkään sulje kaikkia ovia mitä tulee tulevaisuuteen, olkoon tuo tulevaisuus miten hamassa vain. Kun asiaa oikein pysähtyy pohtimaan, on itse asiassa kovin kummallista ajatella, että niin kauan kuin Ville on väriä tunnustanutkin, vain yksi ja sama professori siihen teeseineen mahtuu.

Taas. Te jotka tyylini tunnette, tiedätte taipumukseni kirjoittaa lauseita, joilla ei ole muuta sisältöä, kuin epätoivoisen suuren palan haukkaamisen yritys. Sitä edellisen kappaleen viimeinen edustaa. Taas. Tiedätte miten epämääräiseksi ja kryptiseksi kirjoittamani menee, kun noin kolmen sormen järjestelmälläni yritän jäsentää neljäätoista asiaa ja ajatusta siinä missä heikinheimolainen luonteeni korjaa katseella kirjoitusvirheitä sanasta kryptinen.

Tein sen. Taas. Kättä ylös joka juuri tässä kohtaa pysyy kärryillä?

*Nostaa käden*

Ehkäpä tämä on vain sittenkin hyvä esimerkki siitä, mitä blogi ainakin itselleni parhaimmillaan tai pahimmillaan tarkoittaa. Ensinnäkin se joko kiinnostaa tai ei. Tai jos ei kiinnostaisikaan, siitä löytyy jotain mystisiäkin elementtejä, jotka aiheuttavat lukijan palaamisen sen pariin. Se koukuttaa, synnytti koukuttavuuden sitten vaikka jopa äärimmäinen erimielisyys ja lukuisten ihmisten perin kiero tarve kiusata itseään lähes masokistisella toiminnalla.

En minä osaa tätä ilmiötä selittää, mutta mikäli sitä voi syyllistämiseksi kutsua, siinä tapauksessa omakin tuomio on elinkautinen. Niin tai näin, onnistunut blogi on sellainen, missä lukijalle on syntynyt mielikuva sen kirjoittajan ’tuntemisesta’. Suhteesta, missä tämä tuttavuus syventyy jokaisen päivityksen myötä. Suhde, joka tarkoittaa yhdelle halua tarjota tuttavalleen tuoppi ja toiselle tarvetta ostaa tuoppi jos toinen sopivan tunnelman virittämiseksi ja lyödä seitsemännen jälkeen tyhjä kolpakko ’tuttavansa’ leukaperiin.

Miettikääpä nyt jokainen, jotka tätäkin päivitystä olette tähän asti syystä tai toisesta olleet kiinnostuneita lukemaan. Olette lukeneet tarinaa jostain muustakin kuin allekirjoittaneen vaivautuneesta suhteesta erääseen manageriin. Suhde, joka alkoi omalla kohdallani säröillä jo hieman vajaat kymmenen vuotta takaperin, kun omaan ajatteluuni ei sopinut paljastaa patsasta virkaa tekevälle. Syntyy väistämättä jollain tasolla arveluttava tunne- ja olotila pelkästä ajatuksesta operoida henkilön kanssa, jonka patsaan olet juuri ohittanut ennen tapaamista.

Menemättä nyt tässä kohtaa syvemmälle tällaisiin tunnetiloihin tai ajatuksiin, yritykseni oli avata tämän blogin yli kymmenvuotista taivalta ja miksei sitten paikkaansa tässä maailmassa. Teitä lukijoita on tullut, mennyt ja pysynyt, mutta koko uskallan sanoa pitkän taipaleen tämä blogi on henkilöitynyt ensin allekirjoittaneeseen ja sittemmin Villeen. Itselleni on tämän taipaleen varrella puettu kommentoijien taholta naapurin likaisen valkoista paitaa ja menestyksen muodostuessa yhä uniikimmaksi kokemukseksi, Ville on omassa turhautumisessaan leimattu lähes Juudaksen saappaisiin.

Ai että minä sitten pidän aasinsilloista, olivat ne sitten sujuvia tai aavistuksen kauempaa haettuja. Kysymys kuuluu, olemmeko nyt todistamassa ristiinnaulitsemista? Mainittakoon heti, että mikäli joku loukkaantui itselleni rakentamasta metaforasta, se kumpuaa pelkästä syvällisemmästä tietämättömyydestäni sekä perehtyneisyydettömyydestäni (olen lukenut sanan useita kertoja, enkä ymmärrä äidinkieltäni).

Takaisin maanpinnalle. Yleisesti nokkelimmat, mutta ennen muuta tapani tuntevat ovat eittämättä jo päätyneet täysin oikeaan johtopäätökseen sen suhteen, että nyt tämä kyseessä oleva tarinankertoja on käynyt paitsi Lidlissä, tehnyt myös lähempää tuttavuutta mainitusta kaupasta hankittujen tuotteiden kera. Tiedostan tämän nokkeluuden ja ennen muuta olen jopa aavistuksen ylpeä, sikäli kun osun arviossani oikeaan tapani tuntevista. Taas. Huomaatteko. Tarina.

Elämme äärimmäisen kilpaillussa maailmassa ja en puhuisi totta, mikäli mieltäni ei olisi lämmittänyt useampikin kommentti siitä, miten tavalla tai toisella tämä blogi on pärjännyt taistelussa Facebookin kanssa. Ja kuten välittömästi ymmärrätte, taistelulla en tässä yhteydessä tarkoita sotatilaa. Eli pärjännyt Facebookin rinnalla. On paitsi valitettavaa, myös realismia toisaalta sekin, että tietyn vastakkainasettelun kiistäminenkin olisi väärin. Tätä taas on kovin vaikea lähteä analysoimaan muun kuin jo useamman kerran mainitun tarinan ja jokaisen täysin yksilöllisen kokemuksen kautta.

Huh. Ei siinä nyt vain pitäisi olla lopulta mitään merkillistä, että Ville on päätöksensä tehnyt. Mikä on merkillistä, eli olennaista, on liian monella tapaa hämmennyksessä ja jakautuneessa olevan seuramme tilanne. Miksi ihmeessä tällainen tilanne on päässyt syntymään, miksi tilanne jatkuu ja omalta kohdaltani katsottuna, miksen koe tilanteen etenevän kohti ratkaisua. En pidä liioiteltuna kutsua vallitsevaa tilaa turmiolleksi, sillä niin syvältä sielusta seuraamme nyt nakerretaan.

Tiedän, että te jotka tätä (vieläkin tässä kohtaa) luette, historianne tunnette. Oli se sitten Alan Sunderland tai tuoreempana vaikkapa Sylvain Wiltord, ollaksemme suuria, se vaatii suuria tekoja. Olen itse aidosti huolestunut siitä tärkeimmästä markkinoinnista mitä lopulta voi olla ja pelkään jotain sellaista korpitaivalta mihin ei sittenkään pitäisi olla mitään aihetta. Meistä jokainen voi toimia täysin parhaakseen katsomallamme tavalla, eikä sitä tule arvostella tuomitsevasti. Toisilla se on paluu 80-luvulle ja teksti-tv:n tuloksiin, toisilla vankkumaton optimismi. Itse taidan ihan yhtäkkiä marssia Hakaniemen torille ja syyttää asiasta tietämätöntä kauppiasta siitä, että telineissä roikkuu vain Chelsean, Cityn, ManUn ja Poolin paitoja. Aivan kuin hänen pitäisi tietää miksi?

Nyt on ylitetty jo liian monta rajaa, puhumattakaan kirjoitukseni viestin tarkoituksesta. Voitte olla vakuuttuneita, että olen käynyt läpi lukuisia vaihtoehtoja ja ideoita. Ei ole syytä karata siltä todellisuudelta, että tämä blogi on tiensä päässä (vaikka otan kyllä vastaan moderaattorin roolissa julkaistavia päivityksiä, mikäli löytyy pakottava tarve tekohengitykselle). Onko se sitten päänvaiva vai mikä, mutta joudun pohtia juuri nyt sellaistakin, että jäisikö tämä osoite nyt roikkumaan bittitaivaaseen, vai olisiko sittenkin aiheellista painaa lopullisesti deleteä? Kumarrus kaikille tarinan kannalta täysin koossapitäneille voimille, mutta isosti:

Kiitos Ville!

hente

Viimeistä viedään (ainakin omalta osaltani)

Tässä on viikko vierähtänyt edellisestä omasta päivityksestä. Tuon päivityksen oli myös tarkoitus jäädä viimeiseksi. Tämä onkin enemmän tiedotus vallitsevasta tilanteesta, kiitokset ja viimeiset sanat omalta osaltani.

Mikään ei ole muuttunut viikossa omien ajatusteni suhteen. Päinvastoin voin sanoa, että en näe mitään järkeä tai paremmin sanoen en löydä energiaa ja halua jatkaa blogia seuran nykyisessä tilanteessa.

Kommenteissa esille noussut idea jatkamisesta useamman henkilön johdolla on hyvä, mutta todellisuudessa hiukan epäilen sitä, koska edes yhtä halukasta jatkajaa ei ole ilmoittautunut kommenteissa. Tietysti on eri asia olla vastuussa päivittämisestä yksin kuin useamman henkilön kanssa. Varmaan joku seitsemän kirjoittajan ryhmä eli jokainen kirjoittaisi esim. kerran viikossa olisi optimaalinen, mutta ehkä todellisuus on kuitenkin jotain muuta ja Henten tavoin uskon enemmän tähän yhden kirjoittajan malliin.

Nöyrä kiitos kuluneista vuosista tämän blogin parissa teille lukijat ja kommentoijat. Yli 10 vuotta on huikean pitkä aika. Homma jakautui Henten kanssa aikalailla puoliksi. Itselläni on ehkä lukumäärällisesti muutama päivitys enemmän, mutta vastaavasti Hente voittaa sisällön laadussa vähintään saman verran.

Ehkä jonain päivänä tulee hetki jolloin olemme päässeet eroon Wengeristä ja Kroenkesta. Tuolloin voin harkita uudestaan tämän harrastuksen jatkamista. Riittäisi jopa, että pääsisimme toisesta eroon, mutta molempien jatkaessa en vain näe mitään toivoa ja syytä jatkaa saman jauhamista. Kaikki oleellinen on omalta osalta sanottu vuosien aikana ja mikään ei todella ole muuttumassa parempaan suuntaan, vaan päinvastoin hitaasti tai nopeasti heikommaksi.

Kaiken kaikkiaan tämä harrastus oli iso osa elämääni vuosien ajan ja mikä parasta sen kautta tapasi ja tutustui moniin uusiin ihmisiin. Se ei häviä mihinkään, vaikka blogi loppuu joko väliaikaisesti tai lopullisesti.

Hyvää kesää ja parempia tulevia kausia haluaisin myös toivottaa, mutta en pysty, sillä se olisi valehtelua ainakin jos puhutaan lähivuosista. Edelleen jos halukas jatkaja tai jatkajia löytyy niin ei muuta kuin kommenttia ja hoidetaan käytännön järjestelyt kuntoon.

Ehkä jonain päivänä vielä jatketaan paremmissa merkeissä..

Noin toiseksi viimeinen? – osa 2

Niin, aloitetaan toteamalla, että toivottavasti otsikon todenperäisyys on vastaavaa tasoa kuin allekirjoittanut juttelemassa samansuuntaisia noin kolme tuntia sen jälkeen, kun tuli töiden jälkeen lähdettyä yhdelle.

Ei tässä ole syytä kaunistella sanoja, mieli on raskas mikäli Ville on lopullisen päätöksensä tehnyt, eikä tahdonvoimaa blogin ylläpitämiseksi enää löydy. Omalta osaltani olen rauhoittanut tilanteen siltä osin, etten ole tietoisesti ollut yhteydessä Villeen sitten viime viikon.

Edelleen omasta puolestani valtava kiitos kannustavista kommenteista blogin jatkumisen puolesta. Se, että blogi voisi tulevaisuudessa pyöriä jonkin kirjoittajaringin toimesta on ehkä sittenkin helpommin sanottu kuin tehty. Sitä voi olla vaikea selittää, mutta suhde ’omaan’ blogiin on kovin tiivis, henkilökohtainen ja kaiketi hyvällä tavalla omistava.

Jokin laajennettu vierailevien kirjoittajien joukko tai vierailevien kirjoittajien aktiivisempi osallistuminen voisi olla mahdollista, mutta lopulta ainakin omassa ajattelussani blogi ja blogisti kulkevat käsi kädessä. Blogi on mielessäni tarina, joka voi parhaimmillaan (tai pahimmillaan) sisältää mitä eriskummallisimpia asioita, vaikka sitten vinkkejä kannon kitkemiseen jalkapalloaiheisessa ympäristössä. Syntyy jokin suhde, joka antaa anteeksi syrjähypytkin.

Hmh, menee selkeästi liiaksi filosofian puolelle ja siinä vaiheessa allekirjoittaneen on viisainta viheltää peli poikki. Mitä nopeammin, sen parempi. Ehkä olen vain jonkin sortin romantikko tässä suhteessa ja toisaalta pitkälle keski-ikäinen yksin pelattavia tietokonepelejä harrastava mies, joka ei sosiaalista mediaa harrasta.

Joku voi ehkä kysyä, etteikö blogi voisi sitten pitää vaikka ihan reilun kesätauon ja palata mahdollisesti asiaan uuden kauden kynnyksellä. Ehkäpä vielä sellaisella varauksella, että kesän aikana tapahtuisi oikeasti hyviä asioita. Asioita, jotka olisivat omiaan luomaan positiivisuutta ja kuka tietää, pahimmat päättyneen kauden angstit olisivat helpottaneet – jep, Mbaphhh…

Jälleen helpommin sanottu kuin tehty ja asiaan liittyy muutamia ongelmallisia kohtia. Ongelmista ehkä kiusallisin lienee se tosiasia, että uskaltaisin sanoa etenkin Villen näkökulmasta lähtökohdat ajatukselle ovat peräti hankalat, sillä ’angsti’ on vastikään allekirjoittanut kahden vuoden jatkosopimuksen.

Toinen kesätaukoon liittyvä ongelma – ja nyt spekuloin – liittyy siihen raadollisuuteen, mitä blogin ylläpitäminen ylipäätään on. Lukijoiden houkutteleminen ja heidän ylläpitäminen on kauniisti sanoen pirullisen vaativaa tekemistä suhteessa siihen helppouteen millä heidät on mahdollista menettää, pahimmassa tapauksessa lopullisesti.

Raadollista sekin, että suomalainen ja suomenkielinen Arsenal-aiheinen blogi ja jokaisen on helppo ymmärtää miten rajallisesta lukijakunnasta voidaan ylipäätään puhua. Aina löytyy uusia lukijoita ja tiettyä liikehdintää tapahtuu kaiken aikaa, mutta lapun luukulle laittamisella edes rajoitetuksi ajaksi voisi olla dramaattisesti ilmaistuna kohtalokkaita seurauksia. Markkinointihan elää tällaisessa tapauksessa omaa elämäänsä verkossa ja ihmisten omissa piireissä, eikä yhteisön sanansaattajien lomauttaminen ole omiaan palvelemaan tilannetta.

Loppuun vielä lukuja. Historiaa takana kainostelematta todeten varsin kunnioitettavasti yli kymmenen vuotta. Tämä päivitys on järjestyksessään blogin 3 509:s. Kommenttien lukumäärä on tätä kirjoittaessa 59 350. Uskallan pitää lukuja millä mittarilla tahansa mitattuna saavutuksena, joista meidän jokaisen on syytä olla ylpeitä. Kiitos.

Saattohoitoa, tekohengitystä, elvytystä vai laastaria pintanaarmuun ja muutama kipulääke pahimpaan kolotukseen ja kuten Eerokin eilen totesi, leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä. En siis vieläkään julista viimeistä aamenta. Sen sanon, että Villen viimeistä päivitystä emme taatusti ole vielä lukeneet.

Over to you my dear Red & White mate,

hente

PS. Pahoittelut nimimerkille veka toissapäiväisen täysin asiallisen kommentin ajautumisesta syystä tai toisesta moderoitavaksi. Kokeile rohkeasti uudelleen.

Loppurutinat 2016/17

Ensinnäkin pahoitteluni mahdollisisia lyöntivirheistä, tämä on kirjoitettu lievässä kiireessä ja lauantaiaamun kankkusessa varasilmälaseilla Pohjanmaan junassa matkalla kohti siskonpojan lakkiaisia. Toiseksi haluan esittää nöyrimmät kiitokseni palstanpitäjille Villelle ja Hentelle sinnikkyydestä, jolla ovat tätä blogia jatkaneet päivästä päivään olosuhteista huolimatta. Blogi per päivä on todellakin murhaava tahti ja veisi kyllä ennen pitkää mehut optimistisimmastakin goonerista. Yhtään päivitystä ei ole jäänyt lukematta eikä montaa kommenttiakaan. Kiitos myös siitä, että olette tarjonneet omille ajatuksilleni väylän aina tarvittaessa, ja kiitos myös kaikille lukijoille ja kommentoijille.

Sitten asiaan eli lopullinen tuomio kaudesta, vaikka toukokuu jo menikin. Aloitan tarkastelemalla perinteisen 2/3-kausiveikkaukseni onnistumista. Tämä oli laskujeni mukaan yhdestoista kausiveikkaus, eli lähes koko blogin historian ajan ollaan oltu mukana. Alla lopputaulukko kärjen osalta ja suluissa piste-erotus todellisen ja veikatun pistemäärän välillä:

Chelsea 93 (+2)
Spurs 86 (+2)
ManC 78 (-3)
Liverpool 76 (+4)
Arsenal 75 (0)
ManU 69 (-3)

Näin hyvin, eli kaikki veikkaukset 4 pisteen sisällä ei ole koskaan ennen onnistunut – entinen pienuusennätys maksimivirheessä oli 7 pistettä. Samaten sijoitukset olivat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta oikein. Valitettavasti tämä poikkeus osui meidän kodalle, eli Liverpool ohitti meidät pisteellä. Myöskään koskaan aiemmin en ole onnistunut veikkaamaan meidän pisteitä täsmälleen oikein. Samoin ykköseksi veikattu sai ensimmäistä kertaa enemmän pisteitä kuin olin veikannut. Nämä kaikki todistavat sitä, että tämä loppukausi oli toisin kuin edeltäjänsä täysin ennalta arvattavan tylsä.

Tämä ei tietenkään lohduta yhtään, kun jouduimme ensimmäistä kertaa 21 vuoteen neljän kärjen ulkopuolelle. Harmitus muuttui vielä kertaluokkaa suuremmaksi, kun selasin männävuosien sarjataulukoita. Tämä oli ensimmäinen kerta Valioliigan ja sitä edeltäneen I divisioonan 128-vuotisessa historiassa, kun viidenneksi sijoittunut joukkue kerää 75 pistettä tai enemmän. Eli toisin sanoen normaalisti tuolla pistemäärällä olisi oltu neljän sakissa. Toki 1980-luvun alussa ja sitä ennen voitosta sai vain 2 pistettä, mutta vaikka vanhat 2 pisteen voitot muuttaisi 3 pisteeksi, ainoastaan kerran, eli kaudella 1967/68 Everton olisi päässyt 75 pisteeseen (tuon ajan säännöillä se sai 52 pistettä). Mutta tässä on huomioitava, että silloin pääsarjassa oli 22 joukkuetta, eli pelejä oli 4 kaudessa enemmän. Eli Arsenal 2016/17 oli kiistatta liigahistorian paras sarjavitonen.

Edelleenkään ei vitossija lohduta yhtään, eikä varsinkaan ensi kaudella pelattava torstailiiga. Vaikka ei 75 edes lähihistorian valossa ole huono pistemäärä, sillä ainoastaan 8 kertaa Wengerin 21 kaudella olemme saaneet enemmän. Viimeisen 9 kauden aikana ainoastaan 2013/14 tuotti 4 pistettä enemmän. Ja 1997/98 saatiin mestaruus vain 3 pisteellä enemmän kuin vitossija nyt. Mutta kilpailu on selkeästi kiristynyt ja suuret ovat entistä suurempia. Kun muut huippuseurat kehittyvät, me poljemme korkeintaan paikallaan.

Syytä ahdinkoomme on pohdittu tälläkin palstalla pitkään ja hartaasti. Edellisellä kaudella meiltä vei mestaruuden käytännössä PGMOL ja Santi Cazorlan loukkaantuminen. Tällä kaudella jälkimmäinen oli jälleen paha suonenisku. Santi pelasi alkukaudesta avauksessa 7 ottelussa, joista 6 voittoa ja 1 tasuri, pistekeskiarvo 2,7/peli. Ilman Santia 31 peliä keskiarvolla 1,8. Santin keskiarvolla olisi päädytty 103 pisteeseen, mikä ei kuulosta realistiselta. Chelsea oli tällä kaudella niin ylivoimainen, että vaikka Santi olisi pelannutkin, emme luultavasti olisi mestaruuteen yltäneet. Rakas naapuri ehkä olisi ollut voitettavissa.

Tuomarien suuntaan on tällä kertaa vaikea vilkuilla, sillä muutamissa otteluissa ovat ratkaisevat tuomiot menneet meille suosiollisesti, esimerkkeinä vaikkapa cupin finaali ja välierä. Olin kyllä todistamassa paikan päällä kauden surkeinta tuomarointia päätösottelussa, mutta Oliverin suoritus Evertonia vastaan ei onneksi ratkaissut mitään tuloksen eikä sijoituksen suhteen.

Syyttävä sormi osoittaa entistä vahvemmin Wengerin suuntaan ja pahinta on se, että mitään toivoa paremmasta ei todisteiden valossa ole. Hän on menettänyt täydellisesti kykynsä valmistaa ja motivoida pelaajia voittamaan otteluita säännöllisesti ja erityisesti kärkiotteluissa (poislukien loppukauden cup-ottelut) joukkueen taktinen köyhyys ja henkinen pehmeys on ollut murheellista katsottavaa. Bayernille kärsityt kaksi 1-5 -tappiota voisi ohittaa vielä poikkeuksena, ellei sama sulaminen olisi tapahtunut jo 7 vuotta peräkkäin samassa vaiheessa kilpailua. Mutta erityisen järkyttävä on vierastilastomme liigaotteluissa: kärkiseitsikossa 5 tappiota ja onnekas tasuri Manun kanssa. Tällä tahdilla on mahdoton voittaa liigaa.

Wengerin kunniaksi on kuitenkin todettava, että FA cupissa hän on ollut menestyksekäs: 7 voittoa 21 vuodessa on jäätävä tilasto. Mutta liigamestaruuksien määrässä suhteutettuna managerikausiin hän jää meillä vitossijalle Allisonin, Chapmanin, Grahamin ja Whittakerin jälkeen. Euroopan kentillä vain Mee ja Graham ovat tuoneet meille pytyt. Ja vaikka huomioitaisiin kaikki pytyt, Wengerin saavuttamat 10 on vain 12% tarjolla olleista 1997-2017, mikä myös kalpenee 4 muun suurmanagerimme rinnalla. Ottaen huomioon, että olemme kaikilla laskutavoilla maailman 8 rikkaimman ja suosituimman seuran joukossa ja lisäksi Euroopan suurimman kaupungin suurin seura, näillä resursseilla pitäisi pystyä parempaan.

Herää kuitenkin kysymys, miksi aika-ajoin kuten cup-finaalissa Chelseaa vastaan pystymme pelaamaan varsin ilmiömäisesti. Onko niin, että pelaajien sisäsyntyinen motivaatio ja mahdollisuus pokaaliin sai heidät pelaamaan kykyjensä ylärajoilla Wengeristä huolimatta? Nyt kun Wenger jatkaa seuraavat 2 kautta ja pari tähtipelaajaa poistunee ringistä, muuttunee jopa FA- tai liigacupin voittaminen entistä haasteellisemmaksi. Liigassa tuskin pelaamme köyhtyneellä jengillä enää 6 parhaan joukossa, joten torstailiigaakaan tuskin tarvitsee pelätä. Chelsea oli toissakaudella kymmenes paljon vahvemmalla rosterilla.

Jopa painajaisskenaario on mahdollinen. Brian Clough toimi Nottingham Forestin managerina 1975-93 ja hänen loppuvaiheen magalomaniassa on paljon samoja piirteitä Wengerin kanssa. Forest voitti Cloughin johdolla mestaruudem 1978 ja Euroopan mestaruuden (nyk. metsurit) 1979 ja 1980. Tämän jälkeen oli 9 vuoden kuiva kausi, kunnes Forest voitti liigacupin 1989 ja 1990. Vuonna 1993 Cloughin Forest-ura päättyi sarjasta putoamiseen. Wenger voitti FA cupin 2005 ja jälleen 9 vuoden jälkeen 2014 ja 2015. Samalla tahdilla putoaminen seuraisi keväällä 2018, ellei Kroenke paina nappulaa sitä ennen.

Niin tai näin, nyt on harvinaisen hyvä tilaisuus pitää parin kuukauden Arsenal-vapaa loma, kun mitään hyviä uutisia ei ole odotettavissa. Elokuussa sitten taas leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Aurinkoista ja punavalkeaa kesää kaikille goonereille!

Eero

Revitään huumoria, Arsene Wenger

Myönnän, että jossain määrin uskoin managerin vaihtuvan. Ihan vaikka vitsillä. Mutta kevään kummallinen episodi olikin vain pitkän näytöksen väliaika, jolla ei juonen kannalta ollut merkitystä. Outoja silti tapahtui vai tapahtuiko?

Hienointa tässä kaikessa oli se, että Wenger Out -sloganista tuli kansainvälinen ilmiö. Tuskin koskaan mikään Arsenaliin liittyvä on saanut niin valtavaa näkyvyyttä.

Jos Arsene Wenger olisi huumorimiehiä, hänellä olisi itsellään Wenger Out -paita. Mutta ei, osa hänen suuttumustaan, jota hän ”ei koskaan tule unohtamaan”, liittynee tähän meemi-ilmiöön, joka konkretisoitui muutamiin lentokoneiden ylilentoihin otteluiden aikana. Hiukan lapsellista touhua, jolle Wenger ja myös Kroenke olisivat nauraneet, jos eivät olisi tosikkoja.

Vai ovatko? Ehkä emme tiedä kaikkea Wengerinkään persoonasta. Jatkuvan takakireyden takana ehkä onkin armoton läpänderin heittäjä, jonka tekemille käytännön piloille pukukopissa ei tule loppua. Ja Kroenke vääntää vitsiä vaikka naudoistaan.

Kun Wenger ehti julistaa pitkän vihansa ikäviin kannattajiin, oli hiukan yllättävää, että kahden vuoden jatkosopparin yhteydessä hän peräänkuulutti kaikkien puhaltamista yhteen hiileen. Ehkä tämäkin osoittaa vain ja ainoastaan sen, että Wenger on tosiaan armoton huumoriveikko.

Ehkä kaikki protestit ja wenger out -ylilennot olivatkin hänen järjestämiään, koska saunaillassa tuli kännipäissään lohkaistua, että ”v-ttu, nyt soitan lentokonevuokraamoon ja tilaan wenger out -ylilennon”. Ja siihen Chip Keswick vastasi, jo vahvasti juopuneena, että ”mä shoitan kansh ja pyydän Wenger In -ylilennon, vaikka shä Arshka ootkin jo ihan finaa…” Sitten Keswick sammui ja huomasi aamulla krapulaa potiessaan otsassaan ”Wenger Out” -tussauksen. ”H-vetin Wenger, tää vielä kostetaan”, Keswick mutisi matkalla lähipubiin ottamaan tasoituksia. Gazidis oli ehtinyt ensin ja tilasi jo toista oluttaan, Budweiseria. Keswick ei edes viitsinyt heittää perusläppää jenkkien onnettomasta olutmausta, kun oli kiire tilaamaan ensimmäistä pinttiä.

Gazidistakin jurppi. Hänen mielikuvituksensa ei ollut riittänyt keksimään ylilentoja. Krapulassa ei hirveästi raksuttanut, mutta sitten kuitenkin välähti: urheilujohtaja. Siinäpähän wenger saa niin että tuntuu.

Tsoukki meni täydestä. Wenger selitteli kaikenlaista urheilujohtajan tarpeettomuudesta, kunnes hän näki Gazidisin repeilevän mediatilaisuuden jälkeen. Wenger kuin ohimennen spreijasi Gazidisin auton kylkeen: Wenger out. Gazidisia jurppi taas.

Kroenke mökötti nautojensa keskellä. Siellä ne Lontoossa pilailevat minkä ehtivät ja mä vaan pysyn täällä hiljaa. Kroenke tuumasi mielessään, että vielä mä pistän paremmaksi. Niinpä Kroenke otti halvimman lennon Lontooseen ja meni boardin kokoukseen, jossa naura raikasi. Sitten Kroenke avasi suunsa – mikä aiheutti ensin hämmennystä, mutta lohkaisu sai taas naurun raikumaan: ”Tein Wengerin kanssa kahden vuoden jatkosopparin.”

Kroenke hykerteli mielessään – pila on täydellinen, kun sen toteuttaa oikeasti. Kroenkella oli niin hauskaa, että hän tilasi halvimman paluulennon aterian kera.

-Isse