MENTAL STRENGTH – Arsenalmaisesti todella vaikeimman kautta voittoon

FA Cup Finaali: Arsenal – Hull City 120 min 3-2 (1-2)

Tänään aamulla tai jopa vielä myöhemmin päivällä osalla meistä goonereista saattaa olla hiukan heikko olo ja tukka kipeä, mutta se on pieni hinta eilisestä. Olemme ensimmäinen joukkue sitten vuoden 1966, joka on voittanut Wembleyllä oltuaan ottelussa 0-2 tappiolla.

Eilisen kaltainen on sitä Wengerin kymmeniä ellei satoja kertoja mainitsemaa todellista henkistä vahvuutta tai kovuutta. Eilen managerimme ei tainnut sitä sanoa, ei ainakaan juuri noilla sanoilla, mutta kerrankin mental strenght nähtiin viheriöllä, eikä puheissa. Eilen myös koettiin lähes koko tunteiden kirjo mitä on mahdolista kokea jalkapallokannattajana ja tietysti tässä tapauksessa erityisesti goonerina.

Ottelun alku oli jotain niin shokeeraavaa, että ei voi käsittää kuinka meillä näihin otteluihin oikein valmistaudutaan. Vaikka joukkue olisi ollut viihteellä aamuun asti peliä edeltävänä iltana, niin ensimmäiset seitsemän minuuttia tuskin olisivat voineet mennä yhtään huonommin. Ainut onni tilanteessa oli, että ottelua oli yli 80 minuuttia jäljellä, vaikka tilanne näytti täysin toivottomalta.

Cazorlan onnistuminen, ehkä McGregorin avustuksella, vaparista 17 minuutin kohdalla oli ottelun ehdoton käännekohta. Ilman tuota aikaista kavennusta ja sen tuomaa uskoa tuskin olisimme lopulta nousseet voittoon. Jos tauolle olisi menty Hullin kahden maalin johdossa olisi kahden maalin tekeminen toisella jaksolla todennäköisesti ollut liian vaikea urakka.

En uskonut Cazorlaan ennen ottelua, mutta tällä kertaa kovassa paikassa espanjalainen pelasi hienon ottelun. Äärimmäisen tärkeä maali ja muutenkin ensimmäisen reilun tunnin Cazorla oli meidän hyökkäyspelin sielu, kun Ramsey nousi omalle tasolleen vasta mitä pidemmälle ottelu eteni ja puolestaan Özil oli melko näkymätön koko pelaamansa 105 minuutin ajan.

Ottelun ratkaisijaksi nousi mies, jolle tätä titteliä varmaan useimmat jo ennen ottelua ajattelivatkin. Ramsey oli harvinaisesti aika laillla pelitapatumien ulkopuolella tai ei ainakaan päässyt lähellekään tämän kauden virettään yli tuntiin. Eilen peli kesti kuitenkin sen 120 minuuttia ja jos lopulta teet sen ottelun ratkaisevan osuman, kun esim. Gibbs, Sanogo tai Giroud eivät siihen omista paikoistaan pystyneet, niin se riittää vallan mainiosti.

Eilinen oli meidän päivä ja ilta, mutta todella sen vaikeimman kautta. Etenkin Ramseyn voitto-osuman jälkeen koettiin vielä hetki, joka olisi voinut muuttaa eilisen historian toiseen muotoon. Mertesackerin käsittämätön liukastuminen ja siitä ehkä osittain seurannut Fabianskin päätön vastaantulo, joka oli päättyä Alukon ilmaiseen maaliin. Meidän onneksi kerrankin tälläisessä tilanteessa pallo ei löytynyt omasta verkosta, vaan Hull hyökkääjän sijoitus meni hiukan tyhjän maalin ohi. En todellakaan olisi halunnut nähdä rangaistuspotkukisaa tilanteessa, jossa menetimme johtoaseman aivan jatkoajan loppuhetkillä. Onneksi tuota ei tarvinnutkaan nähdä, vaan yhdeksän vuoden odotus päättyi muutamaa minuuttia myöhemmin punavalkoiseen juhlaan Wembleyllä tai missä ikinä katsoittekin finaalia.

Yhdeksän vuoden odotus on ohi ja FA Cupin pokaali palaa Pohjois-Lontooseen, sanomattakin selvää, että punavalkoiselle puolelle. Pokaali oli samalla ensimmäinen Grovelle muuton jälkeen ja myös tämän blogin yli seitsemän vuotisessa historiassa, kuten Hente jo eilisessä hienossa kommentissaan sivusi. Kaiken kolmen suhteen voi vain sanoa, että oli todella jo aikakin päästä juhlimaan.

Tänään ei ole tarkoitus ottaa mitään negatiivista esille tai lähteä ruotimaan seuran ongelmia. Wengerin jatko on kuitenkin niin olennainen kysymys tulevaisuuden kannalta, että otan siihen kiinni parilla lauseella. Kaikesta vuosien varrella kirjoittamastani ja sanomastani huolimatta Wenger kuitenkin voitti pokaalin vielä Arsenalin paidassa. Temppu johon en enää vuosikausiin ollut uskonut. Olin väärässä ja todella hyvä niin, sillä eilinen oli upea päivä ja ottelu varmasti ikimuistoinen pala seurahistoriaa.

Toivon myös eilisen olleen samalla Wengerille Arsenal uran kunniakas ja voitokas päätös. Vaikka kuinka haluaisin nähdä tästä alkavan jonkun uuden renesanssin menestyksen suhteen, niin en pysty siihen uskomaan. Eilinen oli yksi sattuma yhdeksässä vuodessa, joka tuskin tulee juuri sen useammin toistumaan. Nyt kuitenkin manageri, joka uudisti seuran ja jopa osittain koko Englantilaisen jalkapllon -90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa voisi poistua näyttämöltä voittajana. Pahoin pelkään, että vastaavaa tilaisuutta ei enää toista tule.

Tänään varmasti juhlat jatkuvat niiden goonereiden kohdalta, joilla siihen on mahdollisuus sunnuntaista huolimatta. Me muut joudumme tyytymään vähemmän riehakkaisiin, mutta varmasti tyytyväisiin tunnelmiin. Se voi tapahtua uutisia lukemalla elisestä tai jopa katsomalla koko eilinen ottelu uusiksi. Tähän viimeisimpään antaa mahdollisuuden ainakin tämä erinomainen sivusto, jolta löytää hyvin meidän pelit uusintana ja toki muidenkin joukkueiden otteluita.

Niin ja loppuun onnittelut pikaisesti Athletico Madridille. En tunne ketään seuran kannattaajaa, enkä muutenkaan seuraa yhtään tarkemmin, mutta mestaruuden voittaminen Espanjassa sen valtion, UEFA:n ja FIFA:n tukiseurojen B*rcan ja Real Madridin nenän edestä on äärimmäisen huikea suoritus. Onnea myös raitapaidoille ensi lauantaina pelattavaan Mestareiden liigan finaaliin. Toki Athletico oli vain sivujuonne eilisessä, mutta erittäin mukava se oli kuulla sen jälkeen, kun oma pokaalimme oli vihdoin ratkennut.