Pessimisti ei pety?

Yritetään nyt jatkaa lyhyesti jossain määrin eilisen viitoittamalla tiellä. Kävi nimittäin niin, että murheita mustaksi valkoiselle saattamalla jäin oikein pohtimaan, että todellako tilanne on niin synkkä. Yritin vaihtaa tulokulmaa täysin ja lähestyä asiaa positiivisuuden kautta.

Tehtävä osoittautui kovin vaikeaksi, jopa vaikeammaksi kuin kuvittelin. Se, että ensimmäisenä mieleen tulee käristemakkaran tuoksuinen Bandyliigan ottelu pikku pakkasessa tai Kaisa Mäkäräisen torstaina käynnistyvä ampumahiihdon maailmancupin kokonaiskilpailun voiton puolustaminen, kuvastaa se vieraantumistani NewsNow’n aktiivisesta seuraamisesta.

Kun sitten jätetään leikki sikseen, lähes mitä tahansa positiivisuutta miettiessäni onnistuin kuin varkain löytämään vasta-argumentin vetämään käsijarrua ja tukahduttamaan tunteen. Ei siis niin, etteikö vallitsevaan tilanteeseen toki mahtuisi mukaan hyviäkin asioita, mutta jonkin suuremman varjon alle ne isossa kuvassa väkisinkin tuntuvat ajautuvan.

Otetaan pari esimerkkiä. Kun Arsene Wengeriltä udeltiin West Bromwich ottelun alla näkemystä alkukauden vaikeuksiin ja niiden myötä kierroksia saaneeseen kritiikkiin, managerin vastaus oli, että etenemme 15:ttä kertaa peräjälkeen Mestareiden liigan pudotuspeleihin, Nacho Monreal on pelannut erinomaisesti keskuspuolustajana ja tappiosta huolimatta pelasimme hyvin Manchester Unitedia vastaan.

Myönnän täysin olevani amatööri, mutta juuri siksi tahtoisin kuulla jotain rakentavampaa vastausta aiheelliseen kysymykseen ja aiheelliseen kritiikkiin. Jotta voisin itse suhtautua
luottavaisemmin parempaan tulevaisuuteen, olisi mielekkäämpää kuulla ymmärrettää konkretiaa vaikeuksien selättämiseksi. Anteeksi nyt vain jos ihoni menee kananlihalle Monrealin kehumisesta keskuspuolustajana tai ManU-ottelun lakaiseminen maton alle vetoamalla tappiosta huolimatta hyvään peliesitykseen.

Vasta nyt se esimerkki. Eli etenemme todella jälleen kerran Mestareiden pudotuspeleihin ja kun lähdin sitä listaamaan positiivisten asioiden listalle, lähes välittömästi mieleni valtasi ajatus; mitä sitten, ihan sama. Loistava saavutus millä tahansa mittarilla, mutta yhtä kuin sijoitus Valioliigassa neljänneksi, rima on siinä, eikä korkeammalle kohoa. Mikä olennaista, usko on koetuksella sen suhteen, että halutaankokaan rimaa nostaa korkeammalle. Kun mainitulla saavutuksella yritetään sitten vielä epäolennaisesti pyhittää vaikeuksia Valioliigassa, karisee loputkin lämpimät ajatukset.

Entäpä sitten vaikka Mesut Özil. Saksalainen kuuluu eittämättä jalkapalloilevan maailman kirkkaimpiin tähtiin. Toissakesäisen hankinnan siirtyminen Pohjois-Lontoon punavalkoisiin oli massiivinen uutinen. Özilin tulo yksittäisenä pelaajana ei tarkoittanut yhtä kuin liigamestaruutta, tekisi mieli väittää, se tarkoitti enemmän. Lähes kuin taikaiskusta kaikkien itsetunto koheni, seuran imago otti harppauksen eteenpäin ja edelleen skeptisetkin saivat ainakin todellista tarttumapintaa paremmasta huomisesta, pohjaa mille rakentaa.

Missä ollaan nyt joulukuussa 2014, mitä kuuluu skeptikkojen tarttumapinnalle, onko liima kärpäspaperissa kuivunut? Kuten erinomaisesti tiedämme, loukkaantumiset astuivat kuvaan mukaan ja saksalainen on tälläkin hetkellä pidemmällä sairauslomalla. Jälleen joudun kysymään; mitä sitten? Ihmeellisen vähän Özilin puuttuminen vahvuudesta on ollut tapetilla kun seuraa keskustelua vaikeasta alkukaudesta ja laivan ohjaamista oikealle kurssille.

Voidaan toki kysyä, eikö Özil sitten olekaan maailmanluokan tähtipelaaja ja aivan relevanttia puntaroida ainakin nyt pelaajasta maksettua siirtokorvausta. Mutta jo maksettu korvaus itsessään oli tekijä, mikä nosti koko yhteisön profiilia ja loi sitä tarttumapintaa. Yritän sanoa, että on olemassa jotain perustavaa laatua olevia ongelmia, joiden ratkaisemiseksi ei vain tunnu löytyvän keinoja.

Kuinka monta kertaa olemme joutuneet toteamaan yhtä eteenpäin otettua askelta seuranneen kaksi taakse. Ja mikäli tätä vertausta haluaa käyttää, ovat askeleet kokolailla pahasti miinuksella ja jo lähtötasolle palaaminen on haaste itsessään. Özil on maailmanluokan tähti, keskustelu ’väärästä’ seurasta sen sijaan mielestäni täyttä puppua. Puitteet voivat olla väärät ja silloin täytyy suunnata katseet tahoihin jotka puitteet luovat. Kuin pisteeksi i:n päälle, puitteiden täytyy olla sellaiset, että vastuussa olevat kykenevät yhä katsomaan peiliin sen jälkeen kun siunauksellaan nyt seuraavat erään katalaanin edesottamuksia naapurin blues-bändissä.

Ymmärrän jälleen kerran haukanneeni aivan liian ison palan purtavaksi aikatauluni puitteissa blogiin kahdella sormella kirjoitettavaksi. Yhtä kaikki yksi ylitse muiden positiivisuudessa; Alexis Sanchez. Mutta eikö ole kieroa, samalla surullista ja sittenkin niin inhimillistä, että mustunut mielenpiru alkaa jo kaiken hyvän keskellä maalata uhkakuvia tämänkin suhteen. Ensimmäinen askel on chileläisen fyysisten rajojen vastaantuleminen. Niin hyvin kuin Wenger lanseeraamansa punaisen alueen tuntee, yhtä hyvin hän tietää Alexisin kolkuttelevan pian helvetin portteja. Jos pahin mahdollinen tapahtuisi, sitten helvetti olisi irti.

Jos kärsii Laurent Koscielny kroonisesta vammasta, ei allekirjoittaneen ole syytä salata omaansa. Haluan kuitenkin vilpittömästi uskoa, ettei peliurani ole vielä ohi ja vamma on mahdollista saada hoidetuksi. Kuka tietää, ehkä teistä joku? Ainakin henkilökohtaisesti otan enemmän kuin mielelläni vastaan henkistä tukea positiivisten asioiden kautta, eli helvettiin pirut seiniltä ja sateenkaaria kommentteihin joka siihen kykenee. Sitä paitsi sota jatkuu jälleen huomenna, muumio pukee punavalkeat kalsarit jalkoihinsa ja se on positiivista.

Vai?

hente