Voittaminen ei ole seuran tavoite, Ramseyn laiturirooli ja Wilsheren myyntihuhut

Aloitetaan seuramme toimitusjohtajan kommenteilla:

When we talk about the destination, it’s not winning a Champions League, it’s making fans proud,
It’s about making the people at the football club proud of what we do and how we do it.

Toisin sanoen tavoitteena ei todellakaan ole voittaa, mutta tämähän on tiedetty jo kauan. Tavoite on tehdä rahaa omistajalle ja myös Wenger siinä samassa rikkaammaksi.

Itseäni fanina ei kiinnosta paljoakaan tilillä lojuvat rahamäärät, vaan peliesitykset ja ennen kaikkea tulokset kentällä. Tavoitteen pitäisi olla käyttää kaikki olemassa olevat resurssit eli rahat ja muut keinot menestymiseen viheriöllä, mutta voittaminen ei vain ole tärkeää Gazidiksen mielestä.

Minkään muun joukkueen kannattajat tuskin joutuvat kuuntelemaan tämän kaltaisia kommentteja joka vuosi ja yleensä vielä useampaan kertaan toimitusjohtajalta ja managerilta, kun samalla maksavat vielä maailman kalleimpia lipun hintoja. Käsittämätöntä touhua, mutta samalla niin tyypillistä nykyään.

Jatkan hieman parin eilisen päivän aiheilla tai ainakin yhdellä niistä eli Ramseyn tai ylipäätään keskikentän keskustan pelaajien käyttämisellä laiturina. Tässä on aiheesta lukemisen arvoinen artikkeli. Olen useassa asiassa samaa mieltä, mutta jutusta poiketen en myöskään Cazorlaa käyttäisi laiturina sen enempää kuin Ramseya. Pelaajat oikeille paikoille, parhaat kentälle ja sopivasti rotaatiota olisi oikea ratkaisu tämän nykyisen sijaan, jossa kaikki keskikentän keskustan pelaajat on saatava kentälle vaikka sitten laitureina.

Täysin huhuasteella on Manchester Cityn kiinnostus ja mahdollinen 30 miljoonan punnan tarjous Wilsheresta. Jos tässä olisi totuutta mukana ja summa olisi edes lähellä tuota luokkaa, niin omissa papereissani ratkaisu olisi äärimmäisen helppo. Wilshere ei tunnu pysyvän kasassa yhtään ja taso on pysynyt paikallaan tai jopa heikentynyt loukkaantumisten takia tai muuten, joten englantilainen pitäisi ehdottomasti myydä jos joku maksaa tuollaisen summan.

Wilsheren edellä nokkimisjärjestyksessä ovat tällä hetkellä muutenkin keskikentän keskimmäiseen rooliin Cazorla ja Ramsey ainakin. Myös Rosickyn pitäisi mennä edelle, mutta ensi kautta ja pidemmälle ajatellessa tsekin varaan ei kannattaisi enää mitään laskea. Joka tapauksessa Jack myyntiin jos hyvä tarjous tulee ja paremmin kasassa pysyvä, parempi ja joukkueelle hyödyllisempi pelaaja esim. Schneiderlinin muodossa kesällä tilalle.

Tänään näin melko lyhyesti ajatusten ollessa jo vapun vietossa ja toki asiaan vaikuttaa, että pelaamme seuraavan kerran vasta maanantaina. Viikonlopun päivityksistä en lupaa mitään varmaa. Tuskin kolmea tyhjää päivää on luvassa, mutta joku päivä saattaa hyvinkin jäädä väliin.

Samat virheet toistetaan ja aina paria hankintaa vajaa

Yksi pahimpia asioita Wengerin alaisuudessa on samojen ongelmien ja virheiden toistaminen kausi ja vuosi toisensa jälkeen. Useimmat muut näkevät, että homma ei vain toimi, mutta tästä huolimatta managerimme tekee aina asiat samalla tavalla. Näitä asioita ovat pelaajien peluuttaminen väärillä paikoilla tai yksinkertaisesti joukkueen vahvistamatta jättäminen milloin minkäkin pelipaikan suhteen.

Kunnollista puolustavaa keskikenttää on odotettu sitten Flaminin 2007-2008 loistokauden. Toki Coquelinin onnekas läpimurto näyttää viimein ratkaisseen ongelmaa osittain, mutta yksi pelaaja on edelleen liian vähän joukkueessa tälle kriittiselle pelipaikalle. Uutta ykköshyökkääjää on toivottu jo muutama kausi Van Persien idioottimaisen myynnin jälkeen. Samoin maalivahtitilanne on ollut lukuisia vuosia kiltisti sanottuna epävarma. Laituritilanne on ollut puutteellinen vuosia ja tähän kauteen lähdettiin järjettömästi kahdella topparilla, joista toisen loukkaantuminen oli tiedossa ja toisella oli alla finaaliin asti pelatut MM-kisat.

Peluuttaminen ja ennen kaikkea pelaajien paikat aiheena nousi taas esille viimeisimpänä Ramseyn pelatessa laiturin tontilla. Toki esim. Özilkin on siellä pelannut puolet tästä kaudesta. Wengerin on vain pakko saada haluamansa pelaajat kentälle, vaikka se ei olekaan joukkueen edun mukaista. Kenttäryhmitystä toki voisi yrittää muuttaa jos haluaa väkisin neljä keskikentän keskustan pelaajaa samaan aikaan kentälle, mutta tähänhän managerimme ei lähde vaikka mikä olisi. Mieluummin siis pelaajia väärille pelipaikoille, jotta saadaan kaikki suosikit kentälle.

Tällä hetkellä oikea tapa toimia olisi valita joko Cazorla tai Ramsey ja jättää toinen penkille. Näin ollen molemmissa laidoissa olisi nopeutta ja suoraviivaisuutta, joka on äärimmäisen tärkeää Giroudin ollessa kärkenä kykenemätön pystyjuoksuihin. Lisäksi peliaikaa riittäisi kuitenkin melko paljon sekä Cazorlalle että Ramseylle, koska periaatteessa molemmat tai ainakin Cazorla pystyy ja välillä pitäisikin tuurata Öziliä, jotta saksalaista ei peluuteta loppuun, kuten aikaisemmin on tapahtunut.

Yleensä joukkueen edun mukaista ei ole vain laittaa niin sanotusti parasta 11 pelaajaa kentälle, vaan pelipaikoilla on kuitenkin ratkaiseva merkitys. Ramsey on parempi pelaaja kuin vaikka Welbeck, mutta se ei tarkoita silti Ramseyn olevan parempi laiturin tontilla. Ymmärrän joukkueessa tarvittavan yksi tai kaksi pelaajaa, jotka voivat pelata usealla paikalla, mutta tätäkin pitäisi tehdä vain pakon edessä, kun muita vaihtoehtoja ei ole.

Ei voi olla niin, että kausi toisensa jälkeen näemme useita keskikentän keskustan pelaajia laitureina kauden aikana, laitapakkeja toppareina ja välillä laitureita hyökkääjinä. Sen ymmärtää, että näin voi joskus käydä pakon edessä, mutta meillä tätä tapahtuu aivan liian usein, että kyseessä oli mikään poikkeus tai yksittäin tapaus.

Osittain varmasti tämä peluutus johtuu epätasapainoisesti rakennetusta joukkueesta ja siitä, että Wenger pitää joukkueessa pelaajia, joita sitten ei kuitenkaan halua peluuttaa kuin ihan viimeisessä hädässä. Toisaalta asiaan vaikuttaa myös se, että joukkueessa on pelaajia, jotka eivät vain pysy kunnossa, mutta tämä on samoin osa joukkueen kasaamista ja se pitäisi tehdä paremmin.

Tietysti kukaan ei pakottanut ole pakottanut peluuttamaan Öziliä vähintään puolta seurassa olo aikaa laiturina tai viimeisimpinä Ramseya laiturina, vaan nämä ovat Wengerin omia ratkaisuja, vaikka parempiakin vaihtoetoja olisi ollut. Laitapakkien kuten Monrealin tai Debuchyn peluuttaminen taas oli suurimmassa osassa pakon sanelemaa, vaikka taisi muun muassa Swansea tappio olla ottelu, jossa Chambers oli laitapakkina ja Monreal topparina, kun kaiken järjen mukaan olisi kannattanut peluuttaa toisinpäin.

Mikään ei kuitenkaan olisi estänyt kesällä ostamista sitä topparia, kuten kaikki vaativat. Esim. Gabrielin olisi varmasti saanut jo kesällä ja tämä olisi luultavasti auttanut tuomaan vähintään muutaman lisäpisteen sarjassa, esimerkiksi juuri yllä mainitussa Swansea ottelussa.

Jotenkin on kuitenkin sellainen kuva, että Wenger jättää ilmiselvätkin ongelmat korjaamatta tai vähintään muutaman hankinnan tekemättä joka kerta, jolloin aina voi sitten vedota loukkaantumistilanteeseen jos ja kun menestystä ei tulekaan. Jos esim. viime kesänä olisimme hankkineet topparin, puolustavan keskikentän ja kunnon hyökkääjän Welbeckin sijaan, niin se olisi myös tarkoittanut odotusten olevan korkeammalla tasolla ja tämähän ei istu Wengerin ajatusmaailmaan, kun managerimme on nimenomaan viimeisen vajaan 10 vuotta pyrkinyt tietoisesti laskemaan rimaa ja odotuksia menestyksen suhteen ja onnistunut siinä erinomaisesti, kun edelleen osa kannattajista on täysin miehen takana.

Onko menty eteenpäin viime kaudesta?

Ensinnäkin kausi kestää 38 ottelua ja se lopulta ratkaisee, eikä se olemmeko keränneet tämän kalenterivuoden aikana eniten pisteitä tai 25 viimeisen liigaottelun aikana. Nämä ovat täysin keksittyjä ja turhia tilastoja, joista ei jaeta sen enempää pokaaleita kuin nelossijasta.

Viime kaudella pelasimme vahvan syksyn ja tuloksellisesti hyvin aina tammikuuhun asti, mutta sen jälkeen romahdus oli jyrkkä. Tällä kaudella on menty päinvastaisella kaavalla alkukauden ollessa katastrofaalinen ja loppukauden taas sujuneen hyvin. Totuus on, ettei tämä kuitenkaan riitä. Avainasemassa pitkässä sarjassa on tasaisuus ja sitä joukkueestamme ei vain löydy tarpeeksi, jotta mestaruudesta pystyttäisiin tosissaan haastamaan.

Kehitystä on vaikea nähdä myöskään pisteiden valossa tapahtuneen, sillä tarvitsemme viimeisestä viidestä ottelusta neljä voittoa, jotta saamme saman pistemäärän kuin viime kaudella. Ottaen huomioon edessä olevan vielä Old Traffordin vierailun tuon enempää tuskin on luvassa missään tapauksessa ja pistemäärä saattaa hyvinkin jäädä alhaisemmaksi kuin viime kaudella.

Viime kaudella olimme myös muutaman pisteen päässä Chelseasta, oliko tarkalleen kolme pistettä, lopullisessa sarjataulukossa ja tänä vuonna ero on todennäköisesti isompi. Samoin ManU oli 15 pistettä jäljessä ja tänä vuonna ero on maksimissaan pari pinnaa jos yhtään. Toki olemme Liverpoolin edellä varmuudella, mutta tuo nyt ei vielä järin suuri meriitti ole, kun katsoo kuinka joukkue on ilman Suarezia esiintynyt.

Yksittäisissä otteluissa parannusta on tapahtunut muun muassa Manchester Cityn voittaminen vieraissa ja Anfieldillä tappion välttäminen, vaikkakin kaksi pistettä menetettiin aivan loppuhetkillä. Toisaalta taas yksi ainut piste Tottenhamia vastaan derbyissä on selkeää heikennystä edelliseen kauteen verrattuna.

Yksittäisiin otteluihin ei sinänsä kannata liikaa katsoa, mutta onhan tilasto Chelseaa vastaan aivan järkyttävä. Eilen mainitsin yli kahdeksan tunnin maalittomuuden eli emme ole onnistuneet tekemään yhtään maalia Mourinhon Englantiin paluun jälkeen Chelseaa vastaan viidessä ottelussa. Samaan aikaan Chelsea on tehnyt vaatimattomasti 10 maalia meidän verkkoon.

Otettaessa muut kilpailut Valioliigan lisäksi mukaan tarkasteluun en sanoisi kehitystä tapahtuneen millään mittarilla ainakaan vielä. Mestareiden liigassa tipuimme samaan aikaan, mutta huomattavasti heikommalle joukkueelle kuin viime kaudella. Liigacupissa tie nousi pystyyn heti ensimmäisessä ottelussa eli siellä tuli jopa suoranaista heikennystä edelliseen kauteen verrattuna.

FA Cupissa olemme finaalissa, mutta se pitää pystyä voittamaan ennen kuin ollaan viime kauden tasolla. Toki toinen perättäinen pokaali kyseisessä kisassa oli hieno saavutus, mutta ei suoranaisesti parannusta viime kauteen, toki ehdottomasti pidemmällä aikavälillä katsottuna. Finaali on kuitenkin vielä pelaamatta ja vaikka olemme selkeä suosikki, niin kolme viime esitystä Wembleyllä eivät ole jättäneet järin luottavaista oloa.

Jokainen voi käyttää mitä mittareita haluaa ja miettiä sen pohjalta olemmeko menneet eteenpäin, pysyneet paikallaan vai jopa menneet taaksepäin viime kaudesta. Henkilökohtaisesti on vaikea nähdä kuitenkaan ainakaan mitään merkittävää parannusta tapahtuneen, kun kautta katsoo kokonaisuutena, eikä ainoastaan tammikuusta lähtien.

Ei kaatunut vieläkään Mourinhon Chelsea

Arsenal – Chelsea 0-0

Eipä nähty mitään erikoista näytöstä, vaan hyvin pitkälle se mitä ennakkoarvailuissa odotettiinkin. Valitettavasti vain tämä pistejako on Chelsealle huomattavasti parempi tulos kuin meille. Sarjataulukossa Manun konttaamisen myötä toki ero kasvoi suoraa Mestareiden liigapaikkaa ajatellen, mutta jatkon kannalta Mourinhon yliote säilyi edelleen samana.

Aloitetaan positiivisista asioista. Nolla omissa on aina loistava asia ja antaa mahdollisuuden voittaa ottelun kuin ottelun. Puolustus pelasi hienon ottelun ja tietysti ylipäätään koko joukkueen puolustuspeli oli hyvällä tasolla. Ei Chelsealla kovin paljoa paikkoja ollut, mutta toki Oscar ja Ramirez olivat muun muassa läpi molemmat kertaalleen. Lisäksi esim. takavuosien Drogba olisi boksin rajoilta sijoittanut pallon takakulmaan, mutta ei onneksi enää nykyvireessään.

Useasti olemme olleet liian kilttejä näissä otteluissa ja katsoneet vain, kuinka vastustaja pelaa kovaa ja tarvittaessa väärin. Eilen kuitenkin muun muassa Coquelin pelasi myös kovaa esim. Hazardia vastaan. Tämä oli täysin oikein ja hyvin tehty, sillä aiemmassa tilanteessa Ivanovic pääsi taas kerran rikkeestään Sanchezia vastaan ilman korttia, joten toisinkaan päin korttia ei vain voinut antaa, vaikka sinänsä rike olisi ehkä ollut keltaisen arvoinen.

Myös muutamat taktiset rikkeet varsinkin lopussa, joilla estettiin Chelsean vaaralliset vastaiskut olivat plussaa ja näitä ei ole paljoakaan nähty meidän pelaajilta aiemmin. Varsinkin pelien loppupuolella keltaisen ottaminen ei haittaa yleensä mitään ja jos se estää vastustajan vaarallisen tilanteen, niin hyöty on selkeä.

Negatiivisemmalla puolelle eilisestä menee tietysti tulos, joka tarkoitti Mourinhon Chelsean olevan edelleen ylivoimainen este, jota emme vain onnistu voittamaan oli tilanne mikä tahansa. Yrityksiä taitaa olla nyt takana 13 ottelun verran.

Tällä kaudella emme saaneet maaliakaan tehtyä ja toki oli sama viime kaudelle eli emme ole tehneet Chelseaa vastaan maalia yli kahdeksaan tuntiin ja tämä on käsittämättömän surkea tilasto. Toki eilisenkään perusteella tilastoa ei suuremmin tarvitse ihmetellä, sillä saimme koko ottelussa yhden ainoan laukauksen kohti maalia ja kauden aikaisemmassa kohtaamisessa Stamford Bridgellä meille ei kirjattu ainuttakaan laukausta maalia kohti.

Avauskokoonpano oli eilen Ramseyn laiturin roolia lukuun ottamatta paras mahdollinen. Vaihtopelaajien ihmeelliset valinnat sen sijaan kummastuttivat. Penkillä oli kaksi laitapakkia ja ei ollenkaan topparia eli Gabrielia. Puolikuntoinen Wilshere meni nokkimisjärjestyksessä lisäksi Rosickyn edelle.

Sinänsä on näyttänyt, että Wenger joko pelaajien, (kuten Manchester City vierasvoiton jälkeen myönsi) tai muun valmennusjohdon painostuksesta on hieman muuttanut suhtautumistaan näissä huippupeleissä varovaisempaan suuntaan. Se on tietysti plussaa, vaikka toki rehellisyyden nimissä viime kaudella tulos oli sama kuin eilenkin, joten mitään kehitystä on vaikea tässä suhteessa nähdä.

Ongelma on kuitenkin se, että managerimme ehkä yrittää hieman vaihtaa taktiikkaa, mutta pelaajat pysyvät samoina, kuten myös kenttäryhmitys. Wenger on vuosikaudet peluuttanut laitureina keskikentän keskimmäisiä pelaajia, hyökkääjiä ja jopa laitapakkeja huonolla menestyksellä, mutta siitä huolimatta tekee edelleen samaa. En voi ymmärtää ja managerimme ei vain ota opiksi virheistään, vaan toistaa ne vuosi toisensa jälkeen.

Kaikki tietävät, että Ramsey ei ole laituri, mutta siitä huolimatta kentälle on saatava yhtä aikaa walesilainen, Cazorla ja Özil. Erityisen ongelmalliseksi asian tekee, että kärjessä Giroud on hidas kuin mikä ja näin ollen meidän hyökkäyksestä puuttuu Ramseyn pelatessa laidalla nopeus ja suoraviivaisuus lähes kokonaan. Huonompia joukkueita vastaan pelaajiemme taitotaso riittää yleensä siitä huolimatta puhkomaan puolustukset, mutta Chelsean tasoisia joukkueita vastaan ei.

Tuskin oli sattumaa, että vasta Welbeckin ja Walcottin tultua kentälle saimme lopun parin viimeisen minuutin aikana enemmän tilanteita oikealta laidalta kuin koko ottelussa siihen mennessä. Toki Coquelinin ottaminen Welbeckin tieltä oli ihmeellinen vaihto. Miksi ei Ramsey, koska ryhmitystä ei muutettu tietenkään normaaliin tapaan mitenkään. Nyt Ramsey vain siirtyi keskelle Coquelinin paikalle, vaikka ranskalainen on varmasti tuolla paikalla paljon parempi.

Kaiken kaikkiaan ei ottelu mikään katastrofi ollut, mutta tasapeli ei vain kotona tyydytä. Erityisesti harmittaa, että edelleenkään Wengerillä ei vain ole mitään aseita Mourinhon peruspeliä vastaan. Ei tasapeli tämän kauden osalta muuttanut mitään ja tuskin sitä olisi voittokaan tehnyt, mutta jatkon kannalta voiton ottaminen olisi ollut tärkeää.

Arsenal – Chelsea ja Wenger vs Mourinho

Kiitos Eero huikeista päivityksistä, joista saimme eilen lukea viimeisimmän Arsenal aiheiseen kirjallisuuteen liittyen.

Tänään vuorossa ei ole enempää tai vähempää kuin sarjan kärkiottelu ja samalla tietysti Lontoon paikallispeli. Sarjan kannalta tämä kärkiottelu on kuitenkin lähes merkityksetön. Ainakin vierailijoiden kannalta ottelussa ei suuremmin ole panosta, sillä mestaruus on jo tukevasti takataskussa päättyi ottelu miten tahansa.

Itselleni ensimmäinen ajatus tästä ottelusta on erittäin negatiivinen tai sanotaanko, että luulen taas homman menevän aivan samoin kuin aiemminkin. Viime viikonlopun kokoonpanon tarpeeton vaihtaminen ja sitä kautta voitosta ja finaalipaikasta huolimatta heikko esitys Readingia vastaan oli virhe. Olimme hyvässä iskussa ja peli toimi, mutta miksi mennä vaihtamaan jotain, kun siihen ei ollut tarvetta.

Toki vaikka olisimme pelanneet viime viikonloppuna loistavasti, niin se ei toisaalta vielä tarkoittaisi mitään tänään. Historia on todella raskas Mourinhon Chelseata vastaan ja pelkään, että edelleenkään edellisistä kerroista ei ole opittu mitään. Lähinnä tarkoitan siis, että Wenger ei ole oppinut mitään tai halunnut oppia, vaan pelaa edelleen samalla tavalla ja Chelsea rankaisee näin ollen vastaiskuista tai vähintäänkin erikoistilanteista.

Meidän ei missään nimessä pitäisi lähteä erityisen hyökkäävällä avauksella, vaan pakottaa myös Chelsea ottamaan ainakin välillä pallonhallinta itselleen. Tämä tarkoittaa myös, että laidalla ei saisi olla Ramsey viime ottelujen tapaan, vaan oikea laituri vaikka tämä tarkoittaa sitten Cazorlan tai Ramseyn penkkikomennusta.

Keskeltä tuskin tulemme puhkaisemaan Chelsean tiivistä puolustuspelaamista, vaan siihen tarvitaan laitoja ja nopeutta sekä suoraviivaisuutta niiden kautta. Neljä pelintekijää tai keskustan pelaajaa on liikaa varsinkin, kun Giroudista ei ole mitään vaaraa pystyjuoksujen suhteen. Sanchez on yksinkertaisesti liian vähän jos pystyjuoksut jäävät käytännössä chileläisen varaan.

Chelsean joukkueesta voisi nostaa esille vaikka kuinka monta pelaajaa, mutta Hazard on koko kauden ollut sinisten ykköshahmo ja luultavasti koko liigan paras pelaaja. Bellerin tai Debuchy tarvitsevat vahvasti tukea laiturilta sekä keskikentän keskustan pelaajilta, ettei Hazard pääse liikaa haastamaan laidaltaan yksi vastaan yksi tilanteilla.

Hazardin lisäksi Fabregasin paluu on varmasti asia, johon katseet kiinnittyvät väkisinkin. Entinen kapteenimme johtaa ylivoimaisesti koko liigan syöttötilastoa ja luo valtaosan Chelsean maalipaikoista Hazardin ohella. Saako Coquelin ja kumppanit Cescin kuriin vai joudummeko todistamaan jotain mitä emme haluaisi entisen suosikkimme toimesta.

Kolmas pelaaja on Drogba, jonka pelaaminen ei toki ole varmaa. Jos olen oikein ymmärtänyt, niin Remy on varmuudella ulkona ja Chelsean kärjessä pelaa joko Costa tai viime vuosikymmenen pahin painajaisemme. Toki on myös väläytelty vaihtoehtoa, että joku junnuhyökkääjä voisi olla kehissä jos vierailijoiden koko hyökkääjäkolmikko on sivussa, mutta eiköhän tuo ole enemmän mediapeliä Mourinhon toimesta. Tekisi mieli sanoa, että mieluummin Costa kuin Drogba, sillä olen lähes varma norsunluurannikkolaisen osuvan taas kerran jos on avauksessa.

Kaikki edelliset spekulaatiot on tehty lähinnä historian ja edellisten tulosten pohjalta. Positiivisemmin ajatellen voisi olettaa viime aikojen meidän hyvän vireen ja Chelsean heikohkojen esitysten voitoista huolimatta tarkoittavan kotivoiton olevan hyvinkin mahdollinen. Ehkä näin tai ainakin pitää toivoa asian todella olevan näin. Ratkaisevimman tekijän sanoisin olevan kuitenkin ottelun ”merkityksettömyys”. Jos pelattaisiin toden teolla mestaruudesta en uskoisi meidän ainakaan voittavan missään tapauksessa ottelua. Nyt se saattaa olla mahdollista, vaikkakin epätodennäköistä, koska yleensä olemme Wengerin johdolla olleet parhaimmillaan viimeisten vuosien aikana aina, kun todellista panosta otteluissa ei ole ollut.

Tulosveikkaus itseltäni on parhaimmillaan 1-1, mutta pahoin pelkään Chelsean voittavan 0-1 Drogban maalilla. Toivottavasti olen täysin väärässä ja jatkoa ajatellen tämä Mourinhon yliote olisi saatava lopetettua tavalla tai toisella. Tänään olisi korkea aika viimeinkin onnistua siinä.

COME ON YOU GUNNERS!!!

Kirjaimellisesti – Eero, osa 3/3

Henten pyynnöstä uusintana pieni katsaus Arsenal-aiheiseen kirjallisuuteen, lista on täydennetty noin neljä vuotta sitten blogin vanhalla alustalla julkaistusta.

Olen jakanut kirjat kolmeen alueeseen: Arsenalin historiasta kertovat, elämänkerrat ja henkilökuvat sekä muut. Osasto muut sisältää enimmäkseen muita kuin Arsenal-kirjoja, jotka kuitenkin näen suosittelemisen arvoiseksi.

Kirjan nimen perässä myös oma arvosteluni asteikolla 1-5 tähteä. Laskin että pelkästään viiden tähden kirjoja on jo 20 kappaletta, mutta ei voi mitään: jos jaatte intohimoni kaikkea punavalkoista kohtaan, saatatte ennen pitkää päätyä lukemaan ne kaikki.

Arsenalin historia:

Alan Roper: In the days of gog (2004) ****

Royal Arsenalin tarina sen perustajansa David Danskinin sukuhistorian kautta. Mielenkiintoisinta antia tässä hieman hajanaisessa teoksessa ovat ajan lehdistä poimitut otteluraportit, jotka ulottuvat vuodesta 1887 vuoteen 1895.

Brian Belton: The first Gunners – Arsenal, from Plumstead to Highbury (2008) ****

Arsenalin varhaisvuodet 1886-1913 Plumsteadissa. Tästä on kirjoitettu niin vähän, että oli ilmestymishetkellään ainutlaatuinen ja mielenkiintoinen teos. Historiafriikeille must.

Tony Attwood, Andy Kelly, Mark Andrews: Woolwich Arsenal FC: 1893-1915 (2012) *****

Woolwich Arsenalin historia, jossa pääpaino on alkuvuoden 1893 tapahtumissa, mutta kirjassa on erittäin kattava kuvaus myös koko Woolwich Arsenalin liiga- ja FA-cup-menestyksestä, pelaajistosta, yleisöstä, kentistä, managereista, sekä omistajista ja johtajista.

Tony Attwood: Making of Arsenal (2009) ****

Tämä on varsinaisesti romaani, mutta on sijoitettu reilun 100 vuoden takaisiin tapahtumiin, jolloin Henry Norris Arsenalin osti. Kertojana on kuvitteellinen toimittaja, joka selvittää Woolwich Arsenalin melkein-konkurssin ja Norrisin hämärien puuhien taustoja vuonna 1910. Tuolloinhan Norris halusi alun perin yhdistää Arsenalin Fulhamiin, mutta kun ei siihen saanut lupaa, muutti seuran Pohjois-Lontooseen. Kehyskertomuksena on myös tarina, missä samainen toimittaja osallistuu saksalaisten vakoojien jahtiin. Nautittava joskin hieman naiivi teos romaaninakin, mutta erityisesti suosittelen Arsenalin historiasta kiinnostuneille.

Bernard Joy: Forward, Arsenal! (1952-53) ****

Ensimmäinen Arsenalista kirjoitettu historiikki aikalaisen ja entisen pelaajan silmin. Hyvät kausikuvaukset erityisesti Arsenalin ensimmäiseltä kultakaudelta 1931-53.

Brian Glanville: Arsenal Football Club (1952) ***

Glanvillen historiikki lienee ensimmäinen ‘virallinen’ laatuaan ja onkin hieman kuivakkaampi, jos vertaa Joyn vastaavaan.

Brian Glanville: Arsenal Stadium history (2006) ***

Virallinen, isokokoinen ja hieman pompöösi Highburyn historia. Arvoa lisäävät täydelliset tilastot Higburyllä pelatuista otteluista.

Brian Glanville: The real Arsenal – from Chapman to Wenger. The unofficial story (2009) **

Aivan ilmeinen äskeisen kirjan seuralainen, johon kaavittu ne asiat, jotka eivät viralliseen historiaan mahtuneet. Hieman sekavan ja keskeneräisen oloinen ja taitaa Glanvillea jo vanhuus painaa, sillä asiavirheet paistavat läpi. Miinusta myös kansi (Walcott), ei mielestäni Arsenalin historian paras edustaja.

Steve Stammers: Arsenal – the official biography (2008) ***

Virallinen historiikki, jossa pääpaino Highburyn viimeisillä vuosikymmenillä ja Wengerin kaudella. Ei ihan niitä parhaita eikä varsinaisesti tarjoa paljon uutta, jos on jo jonkin historiikin lukenut. Mutta ostin ja luin, kun sain halvalla.

Jon Spurling: Highbury – the story of Arsenal in N5 (2006) *****

Virallista historiaa huomattavasti mielenkiintoisempi versio Highburyn tarinasta.

Jon Spurling: Rebels for the cause – the alternative history of Arsenal FC (2003) *****

Tämä on yksi parhaista ellei paras Arsenalin historiasta lukemani kirja. Se kertoo seuran historian muutaman kapinallisen tai poikkeuksellisen henkilötarinan kautta, mukana ovat mm. puolustusjärkäleet Wilf Copping, Peter Storey, Big Willie Young, Tony Adams ja luonnollisesti itseoikeutetusti King of Highbury eli Charlie George

Jon Spurling: Red letter days (2014) ****

Spurlingin uusi kirja, jossa käydään läpi Arsenalin historian kannalta käänteentekeviä tapahtumia. Jos Rebels for the causea ei olisi ilmestynyt, tämä olisi viiden tähden kirja. Mutta mielestäni tässä on liian paljon päällekäisyyksiä aiempien teosten kanssa, tai sitten olen vain lukenut liian monta Arsenal-kirjaa.

David Tossell: Seventy-one guns (2002) *****

Tämä on eittämätön Arsenal-klassikko, josta on hiljattain otettu uusintapainos. Se kertoo nimensä mukaisesti ensimmäisen tuplakauden tarinan. Kirjan rakenne on periaatteessa kronologinen, mutta jokainen luku esittelee myös yhden pelaajan tarinan, mikä vaatii hieman ponnisteluja aikajanan seuraamisessa. Näin syvällisesti ja ensi käden kokemuksiin perustuvia kirjoja enää harvoin näkee, mutta niin on myös tuplamestaruuksien laita.

Jon Spurling: All guns blazing (2001) *****
Jon Spurling: Top guns (2001) *****

Spurling on oma suosikkini Arsenal-kirjailijoista ja nämä kannattaa hankkia pelkästään jo nostalgian takia. Ensin mainittu kahlaa läpi 1980-luvun ja jälkimmäinen 1990-luvun eikä pelkästään vain ne Grahamin ja Wengerin menestyskaudet, vaan joka vuoden tasapuolisesti myös pettymyksineen. Eniten pidän Spurlingissa siitä, että hänen kirjansa on kirjoitettu fanin eikä minkään viileän ’asiantuntijan’ näkökulmasta ja niissä on paljon sellaista faktaa, mitä muista kirjoista saa turhaan hakea. Välillä käy oikein kylmät väreet, kun lukiessa palaa elävät muistot esim. Terry Neillin tai George Grahamin lopunajan tunnelmista (haloo Wenger!). Mutta on siellä etupäässä niitä hienoja hetkiä, etunenässä luonnollisesti Anfield ’89 ja tupla ’98.

Kevin Connolly: The official story of Arsenal’s double year (1998) ***

Mukava kausikirja Wengerin ensimmäisestä tuplakaudesta, tulee tippa linssiin aina kuin vilkaisenkin kantta.

Piers Morgan: Va va voom! – a fan’s diary of Arsenal’s invincible season (2004) ****

Ottelu ottelulta voittamaton kausi, tästä ei nostalgia parane.

Amy Lawrence: Invincible (2014) ****

Vuonna 2014 ilmestyi aika leegio uusia Arsenal-kirjoja, joista tämä on luonnollisesti selvimmin 10 vuotta aiemman voittamattoman kauden innoittama. Rakenne on suunnilleen sama kuin Tossellin ensimmäisestä tuplamestaruudesta kertovassa kirjassa, mutta uutisarvoa laskee hieman se, että aiheesta on viime aikoina kirjoitettu aika paljon ja että omassa dementoituneessa muistissakin on vielä joitain jälkiä. Mutta eittämättä tuollaista kokoelmaa maailmanluokan pelaajia emme tule koskaan enää Arsenalissa näkemään. Synti ja häpeä, että joukkue hajotettiin niin nopeasti eikä se pystynyt hamstraamaan useampia mestaruuksia.

Alex Fynn & Kevin Whitcher: The making of a modern superclub (2008) ****

Kuinka meistä tuli sellainen ‘mahtiseura’ kuin vielä 7 vuotta sitten luulimme olevamme goonermiesten kertomana.

Alex Flynn & Kevin Whitcher: Arsene & Arsenal (2014) ****

Goonermiesten jatkokirja, jossa lähinnä analysoidaan viime vuosien menestyksettömyyden syitä. Aihe on tuttu monista blogeista, joskin tässä hieman syvällisemmin ja puolueettomammin läpikäytynä. Syytän Wengeriä, että tällainen kirja on pitänyt tehdä.

Fred Ollier: Arsenal – a complete record 1886-1990 (1990) ****

Kaikki Arsenalin pelaamat ottelut tuloksineen, kokoonpanoineen sekä maalintekijöineen yli 100 vuoden ajalta. Lisäksi kirjassa on lyhyt seuran historia sekä pelaajakatalogi biografioineen aakkosjärjestyksessä. Suosittelen lämpimästi (saattaa olla jo uudempikin versio olemassa).

James Elkin & Simon Shakeshaft: The Arsenal shirt (2014) ****

Tämä iso kuvakirja tuli sopivasti joululahjaksi ja siinä onkin ollut selailemista ja ihmettelemistä varsinkin pojallani, joka vasta on sisäistänyt sen, että meillä onkin joskus vieraissa keltainen paita. Kirja kertoo Arsenalin paidan historian, joskin tämä tarina alkaa vasta vajaan 90 vuoden takaa. Pääperiaatteena on ollut, että kuvissa on peleissä pidetyt paidat, vanhin kuvattu eli vuoden 1927 cup-finaalin paita on Bob Johnin. Valtaosa paidoista on luonnollisesti aivan viime vuosikymmeniltä, koska nykyään julkaistaan vähintään 3 ‘uutta’ paitaa vuosittain + vielä maalivahtipaidat päälle. Omat suosikkini ovat edelleen tuplakauden 1970/71 punavalkea sekä 1971 cup-finaalin keltainen paita.

Elämänkerrat ja henkilökuvat:

George Myerson: Fighting for football (2009) ****

Ensimmäisen jalkapallokapinallisen ja Arsenalin tähtipelaajan Tim Colemanin tarina, pelasi Arsenalissa 1902-08, joka kattoi mm. ensimmäiset pääsarjakaudet. Tätä kun lukee niin huomaa, että pohjimmiltaan mikään ei ole muuttunut reilun 100 vuoden aikana, paitsi tietysti pelaajien palkat noin 1000-kertaistuneet.

Charles Buchan: A lifetime in football (1955) ****

Ensimmäisen Arsenal-legendan omaelämänkerta. Buchan oli yksi Englannin parhaita pelaajia 1910- ja 1920-luvuilla. Plumsteadin kasvatti, joka aloitti uransa Woolwich Arsenalissa, mutta siirtyi silloisen managerimme George Morrellin saituuden takia Sunderlandiin 1911 (kuulostaako tutulta?), missä voitti mestaruuksia. Herbert Chapman hankki Buchanin takaisin kotiin 1925, mutta kerkesi lopettaa uransa ennen 1930-luvun kultakautta.

Charles Buchan’s Football Monthly Arsenal gift book 1951-1973 (2007) ****

Peliuran jälkeen Buchan ryhtyi futistoimittajaksi, perusti Football Writers’ Associationin sekä oman lehden, Football Monthlyn. Se oli 1950-luvulla alansa suosituin lehti ja ilmestyi aina vuoteen 1974 asti, tosin hiipui selvästi Buchanin kuoleman 1960 jälkeen. Tämä gift book on näköispainoskokoelma lehdessä vuosien saatossa ilmestyneistä Arsenal-aiheisista haastatteluista, muista jutuista ja kuvista. Juttujen määrästäkin voi todeta, että 1950- ja 1970-lukujen alussa olimme kova sana, mutta siinä välissä ynnä muiden joukossa. Erinomaista ajankuvaa ja pikkufaktaa, jos menneet pelaajat kiinnostavat.

Herbert Chapman: On football (1934) ****

Chapmanin postuumisti julkaistu kirjoituskokoelma artikkeleista, jotka hän kirjoitti alunperin The Sunday Expressiin. Innovatiivisena miehenä Chapmanilla oli näkemystä ja kokemusta lähes kaikista jalkapalloon liittyvistä kysymyksistä, joista monissa hän oli jopa vuosikymmeniä aikaansa edellä. Paikoitellen tästä paistaa läpi tietynlainen aikaansa liittyvä naivius, mutta suosittelen kirjaa kyllä kaikille niille, joita kiinnostaa vähänkään, mitä ehkäpä kaikkien aikojen legendaarisin manageri on asioista ajatellut.

Simon Page: Herbert Chapman – the first great manager (2006) *****

Ehkä kaikkien aikojen innovatiivisimman ja itse asiassa ensimmäisen todellisen managerin tarina aina uran alusta Leeds Cityn ja Huddersfieldin kautta Arsenaliin. Tähtiluokitus tehty ennen seuraavan kirjan ilmestymistä, joka on vielä definitiivisempi Chapman-historiikki.

Patrick Barclay: The life and times of Herbert Chapman (2014) *****

Alkaa loppua tähdet asteikosta, mutta rehellisesti sanottuna siinä vaikuttaa myös oma näkemykseni Chapmanista kaikkien aikojen managerina. Tämän kirjan sekä vahvuus että heikkous on se, että se kertoo myös Chapmanin ajasta eikä pelkästään miehestä itsestään. Heikkous sikäli, että mikäli vain Arsenal-löpinät kiinnostavat, joutuu harppomaan monien kappaleiden yli. Itselleni tämä on vahvuus, joskin liialliset viitaukset manun miehiin tuppaavat nostamaan verenpainetta.

John Harding: Alex James – The life of a football legend (2010) *****

Jos johonkin sopii sana legenda, niin tässä se lienee paikallaan. James oli Arsenalin 1930-luvun kultakauden merkittävin pelaaja, pelintekijä ja joukkueen sielu, ehkäpä jopa tuon ajan maailman paras pelipaikallaan. Tätä kun lukee niin tippa tulee linssiin, kun vertaa nykyajan rospuuttokauteen. Jos olisin nähnyt miehen joskus livenä, voi olla että Brady ja Bergkamp olisivat tippuneet pykälän verran alemmas suosikkipelaajieni top3:ssa.

Eddie Hapgood: Football ambassador (1945) ****

Oikein mukavaa luettavaa ja kiintoisia muisteluksia Eddien pitkän ja menestyksekkään uran varrelta (Arsenalissa 1927-44). Jos puhutaan seuraikoneista, Hapgood on Adamsin rinnalla yksi Arsenalin pitkäaikaisimpia kapteeneita. Vasempana pakkina hän oli myös pitkään Englannin maajoukkueen kapteeni, jossa (sota-ajan ottelut mukaan lukien) pelasi 43 kertaa saavuttaen tuolloin ennätyksen ottelujen määrässä. Kuriositeettina mainittakoon, että valloitettuaan maajoukkuekapun paikan hän joutui luopumaan siitä vain kerran, nimittäin vierasottelussa Suomea vastaan Helsingissä, jonka kotijoukkue hävisi 0-8. Tuosta pelistä on kirjassa parikin muistelusta.

Kirja keskittyy pääosin Eddien maajoukkueuraan ja pelireissuihin, mutta toki juttua riittää myös seurakavereista ja Arsenalin cup-finaaleista ynnä muista tärkeistä peleistä. Verrattuna useimpiin nykyajan elämänkertoihin erona on lähinnä se, että kerronta ei etene aivan kronologisesti vaan on enemmänkin kokoelma tarinoita. Nykylukijaa se saattaa hieman häiritä, kun kaikkia mahdollisia mielenkiintoisiakaan asioita ei kerrota juurta jaksain. Epäilemättä jos kirja ilmestyisi nyt, se olisi vähintää 500-sivuinen 170 sivun sijaan, sen verran paljon Eddielle ehti uransa aikana tapahtua. Ja menestystäkin toki tuli, kun Arsenal nappasi 1930-luvulla 5 mestaruutta. Paljonkohan mestaruuksia olisikaan Eddielle kertynyt, jos ei sota olisi tullut väliin?

Brian Glanville: Cliff Bastin remembers (1950) ****

Glanvillen lukuisista Arsenal-kirjoista ensimmäinen, joka kertoo Wrightin ja Henryn edeltäjästä Arsenalin maalikuninkaana. Bastin olisi luultavasti edelleenkin tavoittamaton kaikkien aikojen maalitykkimme, ellei sota olisi tullut väliin ja riistänyt häneltä 7 kautta parhaassa peli-iässä. Mielenkiintoinen seikka on se, että jos tätä lukee rinnan Alex Jamesin elämänkerran kanssa, huomaa selvän eron suhtautumisessa manageri Chapmaniin. Bastinin kohdalla se oli kritiikitöntä ihailua, Jamesilla oman tiensä kulkijana monesti vastarintaa.

Walley Barnes: Captain of Wales (1953) ***

Arsenalin toisen kultakauden kapteeni, joka pelasi seurassa 1943-55. Maajoukkuekapteenius on myös vahvasti esillä kirjassa, mikä tosin vaikutti hieman toistolta, kun satuin lukemaan tämän juuri seuraavan kirjan perään.

Jack Kelsey (as told to Brian Glanville): Over the bar (1958) ****

Tämä kertoo 1950-luvun Arsenal- ja Walesin maajoukkueveskarista Jack Kelseystä. Hänen uransa oli hyvin vaiherikas ja sisälsi mestaruuskauden lisäksi mm. Walesin ainoan MM-kisaesiintymisen 1958 Ruotsissa. Tätä kun lukee, niin tulee ajateltua, kuinka loistavilla maalivahdeilla meitä onkaan siunattu myöhemminkin: Wilson, Jennings, Seaman… Lehmannin jälkeen onkin ollut hapuilevampaa eikä myöskään liiganestaruuksia ole kertynyt.

Frank McLintock: True grit (2005) *****

Ensimmäisen tuplajoukkueen kapun tarina, suoraa puhetta ja asennetta. Mistä saataisiin nyt meille näitä?

Bob Wilson: Life in the beautiful game (2008) ***

’71-tuplajoukkueen veskarimme taitaa olla jo kolmas kirja, jossa Bob piirtää tuntemiensa pelaajien henkilökuvat. Paljon hyviä anekdootteja, mutta en suosittele niille, joita ei kiinnostaa kuin omat pelaajamme. Niitä on nimittäin tässä kirjassa selvä vähemmistö.

Peter Storey: True Storey (2010) *****

Samaisen tuplajoukkueen keskikentän ankkurimme, joka tunnettiin kovista otteistaan, vaikka oli oikeasti taitava pelaaja. Fakta on se, että jos meillä olisi ollut Storeyn kaltainen pelaaja joukkueessa viimeiset 8 vuotta, Grovellakin olisi jo kiilloteltu useita pokaaleita. Storey oli myös pelikentän ulkopuolella värikäs hahmo ja sotkeutui moniin laittomuuksiin, joskin omien sanojensa mukaan enempi hölmöyttään ja hyväuskoisuuttaan kuin tarkoituksella. Tämäkin teos peittoaa mennen tullen kaikki nykypelaajista kirjoitetut siloitellut ylistyshymnit.

Dave Seager: Geordie Armstrong on the wing (2014) *****

Ja taas tuli tippa linssiin. Kuulun sen verran iäkkääseen polveen, että muistan vielä nähneeni Geordien tv2:n mustavalkoisella viheriöllä 1970-luvulla. Hän oli Arsenalin paidassa kaikkien aikojen eniten otteluita pelannut ennen David O’Learyä ja Tony Adamsia. Hänet muistetaan taitavana joukkuepelaajana ja loistavana keskittäjänä, jonka juoksuvoima ja taistelutahto eivät ehtyneet koskaan. Nykyinen termi lienee ‘box-to-box’-laituri, jollaisista meillä on ollut viime aikoina krooninen pula ainakin ennen Sanchezia. Kaikkien todistajien mukaan Geordie oli lisäksi hieno ihminen ja jatkoi Arsenalin juniorivalmentajana aina traagiseen kuolemaansa saakka 56-vuotiaana. Kirja on jäsennetty Geordien tunteneiden pelikaverien muistelujen varaan, mikä toimii mielestäni tässä tapauksessa erinomaisesti.

Tony Adams: Addicted (1998) *****

Seuraikonin rehellinen tilitys, ehkäpä paras lukemani jalkapalloilijan elämäkerta.

Paul Merson: How not to be a professional footballer (2011) *****

Tämä on suorastaan hauska kirja ja vei hetkeksi huomioni pois meidän kevätmasennuksesta. Mersen te kaikki tunnette ja omaelämänkerran lukeneet ongelmansakin. Mutta kertauksen vuoksi, hän oli yhtä aikaa sekä alkoholisti, narkkari ja peliaddikti, joka tuhlasi kaikki rahansa ja melkein menetti henkensä. On nyt kuivilla ja suosittu tv-punditti. Väittäisin että Gazzan elämänkerran jälkeen tragikoomisimpia alan kirjoja, mitä olen lukenut. Asuivat muuten hetken aikaa saman katon allakin Mersen Boro-aikoina. Hauskoja ja ei niin hauskoja tarinoita on kirja pullollaan, juuri tämän avoimemmin ei juuri elämästään voisi kertoa. Toimii myös cockney- ja merse-murteiden oppikirjana. Tsekatkaa vaikka, mitä on ’waxing the dolphin’.

Perry Groves: We all live in a Perry Groves world (2007) ****

Tällä on tietty viihdyttävä kuriositeettiarvonsa ja Grahamin ajan vaihtomies Perry on itse asiassa hyvä ja itseironinen kirjoittaja. Ei muuta kuin jäänsärkijää hyräilemään…

Patrick Vieira: My autobiography (2005) ***

Ex-kapun tilitys jälleen, arvosanaa tiputtaa seuran jättäminen, josta Patrick kertoo oman versionsa. Asenteen puolesta olisi taas paljon annettavaa nykyrosterille.

Dennis Bergkamp: Stillness and speed (2013) *****

Taas tulee itku silmään, kun muistelee Denniksen aikoja. Bergkamp on pelitaitojensa lisäksi myös suuri ajattelija, minkä takia tämä on jalkapallokirjaksi poikkeuksellisen syvällinen. Elättelen toivoa, että Dennis olisi jonakin päivänä vielä jossain roolissa Arsenalissa.

Oliver Derbyshire: Thierry Henry – the biography (2006) *

Ylivoimaisesti huonoin lukemani Arsenal-kirja. Ilman kohdetta itseään tehty surkea kyhäelmä, joka tyytyy luetteloimaan tapahtumat ilmeisesti kirjailijan lehtijuttujen perusteella. Ei minkäänlaista kritiikkiä tai analyysiä.

Myles Palmer: The professor (2008 version) ***

Mylesin Wenger-kirja olisi saanut vanhasta versiosta tähden enemmän, mutta lisäluvut ja nyt lähes ristiretkeksi muuttunut ja samaa levyä blogissaan toistava ’Wenger ulos’ -jankutus alkaa kyllästyttää – another grumpy old man.

Alex Fynn – Kevin Whitcher: The glorious game – Arsene Wenger and the quest for success (2003) ****

Se toinen Wenger-tarina goonermiesten kertomana.

Xavier Rivoire: Arsene Wenger – the Biography (2008) ** – ****

Luin tämän Henten suosituksesta ja täytyy sanoa, että se on Wenger-kirjoista varmaan lähimmäksi Mr Jäärän sielunelämää pääsevä. Häilyvä arvostelu johtuu siitä, että en ole aivan varma, onko tämä kaikki totta vai bullsh*ttiä. Nimittäin eniten äänessä ovat luonnollisesti ranskalaiset Wengerin tuntevat ihmiset, eikä hänestä juuri huonoa sanaa lausuta. Jos kaikki kirjassa väitetty pitää paikkansa, on Wenger kyllä muuttunut valtavasti viimeisen 10 vuoden aikana. Esim. Sivulla 10 sanotaan: “That emphasis on defense at the root of his side has been evident in every side that Wenger has put out since …” ja sivulla 81: “We were a very fit team with a lot fewer injuries than other teams.” Lukekaa ja äimistelkää, mutta varoitan, että verenpainelääkkeet kannattaa muistaa ottaa ensiksi.

Muut kirjat:

Simon Inglis: The football grounds of Great Britain (1987) *****

Tämä on ehkä kaikkien aikojen jalkapallokirjasuosikkini, joka kuvaa kaikki saaren stadionit ja samalla roppakaupalla seurojen historiaa.

Bryon Butler: The football league 1888-1988 – the official illustrated history (1987) ****

Liigan 100-vuotishistoriikki, parasta antia ovat täydelliset sarjataulukot kaikista divisioonista. Tämä oli sitä vanhaa hyvää aikaa, jolloin premieristä ei ollut tietoakaan ja nelonen oli vielä rehdisti nelonen eikä mikään kakkosliiga. Plussaa tulee 1930-luvusta kertovasta luvusta, joka on nimetty ytimekkäästi: The Arsenal.

Nick Hornby: Fever pitch (1993) *****

Tämän varmaan ovat kaikki lukeneet, ja jos joku ei vielä ole, suosittelen. Samaistumista fanin tuskalliseen elämään ei voi välttää, tosin loppu on tällä kertaa onnellinen. Itsekin ajattelin vuonna 1989, että nyt olisi sopiva hetki vetäytyä eläkkeelle, mutta ei tästä hulluudesta näköjään parane koskaan.

Colin Shindler: Manchester United ruined my life (1988) *****

Samantyylinen kertomus kuin Hornbyllä, mutta erona vain se, että kirjoittaja on City-fani ja täyttymystä ei ikinä tule, kun isoveli vie kaiken. Tosin luulisi, että tästä olisi tehty uusi versio nyt, kun City on viimein onnistunut pari kertaa ohittamaan Manun.

Nick Hornby (ed.): My favourite year (1993) ****

Eri fanien kirjoituksia omista suosikeistaan, mukaan lukien St Albans City ja Raith Rovers. Eli lukekaa tämä ja itkekää sen jälkeen, kuinka huonosti meillä menee.

Andrew Mangan (ed.): So Paddy got up (2011) ****

Arsebloggarin koostamia kirjoituksia Chapmanista Dennikseen, julkaistiin seuran 125-vuotisjuhlan kunniaksi ja taisi olla seuraavana vuonna osa jäsenyyspakettia.

Andrew Allen & Andrew Mangan: Together (2014) ***

Bloggarien toimittamia kirjoituksia lähivuosilta. Joukossa on muutamia helmiä, mutta myös liian monta kuivakkaa tekstiä.

David Peace: The Damned United (2006) *****

Loistava tositapahtumiin perustuva romaani, jossa kuvitteellinen minäkertoja on Brian Clough, joka ehti olla vain 44 päivää Leedsin managerina vuonna 1974.

Paul Gascoigne: Gazza – my story (2004) ****

Jos Adamsin tarina oli koskettava, niin tämä on suorastaan traaginen, mutta myös hauska. Gazzan sekoilujen määrä on suorastaan uskomaton.

Pele: The autobiography (2006) ****

Maailman kaikkien aikojen urheilijan omaelämäkerta, mielenkiintoinen tarina ja hyvin kirjoitettu.

Ed Glinert: The London football companion (2009) ****

Esittelee Lontoon seurojen historiaa, peli- ja muita paikkoja mielenkiintoisella tavalla eli alueittain. Ehdoton aputeos, jos lähdette Lontooseen pyhiinvaellukselle.

Jonathan Wilson: Inverting the pyramid (2008) *****

Yksi mielenkiintoisimpia jalkapallosta koskaan kirjoitettuja teoksia. Nimi viittaa siihen, että ennen vanhaan peliryhmitys oli käännetty nykyisestä eli puolustaja oli yksinäinen susi ja hyökkääjiä monta. Isossa roolissa Chapmanin luoma WM-muodostelma, mikä oli seurausta paitsiosäännön muuttamisesta. Erinomainen oppikirja jalkapallotaktiikoista. Suomennettu nimellä Pelien peli.

Chris Anderson & David Sally: Numeropeli (2013) ***

Hiukan kuivakaskin kirja jalkapallon tilastotieteestä, joka romuttaa monta vanhaa uskomusta. Esimerkiksi kulmapotku on jokseenkin hyödytön, koska tilastojen mukaan vastustaja tekee sen jälkeisestä vastahyökkäyksestä maalin useammin kuin itse kulman saanut joukkue. Ja minä kun luulin, että tämä pätee vain Arsenalin kohdalla!

Eero

PS. Uskallan kolmannen ja viimeisen kerran olla eri mieltä Eeron kanssa, kyseessä on ’pienen’ katsauksen sijaan erinomaisen kattava otanta. Mikäli oikein muistan, Eero käytti termiä ’jöötti’, kun päivitetyn kokonaisuuden tovi takaperin käsiini sain.

Tässä kolmannessa ja viimeisessä osassa mukana jo aiemmin julkaistut seuran historiaa käsittelevät teokset sekä elämänkerrat ja henkilökuvat täydennettynä nyt muilla teemaan liittyvillä kirjallisilla tuotannoilla. Tämä siksi, että voin nyt linkittää koko paketin blogista helposti löydettäväksi.

Sanomattakin selvää, että listaa sopii mieluusti jatkaa, täydentää, tai mitä mieleen juolahtaakin, kommenttien muodossa. Olkoonkin, että Eeron asetettua riman edellä havaitulle korkeudelle, tunnen oloni ainakin henkilökohtaisesti varsin nöyräksi. Cheers mate.

hente

Uutiset perjantaille

Wengerin lehdistötilaisuudessa saatiin kuulla muun muassa loukkaantumistilanteesta. Se on kokonaisuudessa hyvä ja mitään yllättävää ei ole tapahtunut viikolla. Ox on todennäköisesti sivussa koko loppukauden ja ei voi kuin harmitella asiaa, sillä englantilainen on maamiestensä Walcottin, Gibbsin ja Wilsheren tapaan osoittautumassa todelliseksi lasijalaksi. Pelaajien, jotka ovat enemmän loukkaantuneena kuin kunnossa varaan ei joukkuetta voi yksinkertaisesti rakentaa.

Oxin ohella Arteta jatkaa sivussa hakien edelleen pelikuntoa, vaikka ei kai olekaan enää virallisesti loukkaantunut. Mertesacker on ainoa kysymysmerkki Readingia vastaan saadun nilkkavamman takia. Saksalainen ei ole Wengerin mukaan harjoitellut joukkueen mukana viikolla ja mahdollisuudet pelata ovat 50/50.

Liverpoolin kannattajat tai ainakin osa aikoo boikotoida vierasottelua Hullia vastaan, koska tiikerit ovat nostaneet härskisti vieraskannattajien lippujen hintoja viime kaudesta ja ylipäätään huippujoukkueiden kannattajat maksavat selvästi enemmän kuin muiden. Tämä uutinen ei suoranaisesti liity meihin, mutta meidän kohdalla tilanne lippujen hintojen kanssa on täsmälleen sama ja boikotti olisi suotavaa goonereidenkin keskuudessa.

Nyt siihen olisi erinomainen mahdollisuus, kun Hull ottelu vielä siirrettiin maanantaille ja ylipäätään ei aivan hirveästi ole pelattavaa. Joku raja tähän seurojen ahneuteen pitäisi saada ja varsinkin puhuttaessa vieraskannattajien lipuista, niin kyseessä ei ole mikään raha yhdellekään Valioliigajoukkueelle, vaikka liput olisivat vain sen ehdotetun 20 puntaa kaikille joukkueille.

Alkuviikon on ollut hiljaista uutisrintamalla, vaikka sunnuntaina on Chelsea vastassa. Nyt kuitenkin ottelusta voi lukea jo ennakkoja esim. Skysportsilta ja BBC:ltä. Molemmissa näkökulma on ainakin osittain sama ja se keskittyy siihen kuinka Wengerin olisi vihdoin löydettävä lääkkeet Mourinhon pelitapaa vastaan ja otettava se ensimmäinen voitto.

Skysportsin sivuilla on myös juttu Fabregasista ennen paluuta vanhalle kotistadionilleen. Voi sanoa, että kauden näytöt sekä tilastot eivät valehtele ja voi vain kysyä edelleen, että miksi Wenger ei käyttänyt sitä nykymarkkinoilla halpaa takaisinostopykälää. Jos Fabregasin hankkiminen olisi vaatinut esim. Wilsheren, Diabyn, Rosickyn ja vaikkapa Cazorlan tai ainakin osan näistä lähtöä, niin sitten olisi ja se olisi ollut joukkueen edun mukaista.

Nyt tosiasia on kuitenkin Fabregasin pelaavan sunnuntaina Grovella sinisessä paidassa ja se ei ole helppoa katsottavaa. Erityisesti kun on enää lyhyen ajan ja parin pelin kysymys, kun mies on liigamestari ensimmäisellä kaudellaan Mourinhon alaisuudessa.

Henkilökohtaisesti en buuaisi entiselle kapteenillemme sunnuntaina jos olisin paikan päällä stadionilla. Pidän nykyistä tilannetta ainoastaan Wengerin syynä, mutta toisaalta aikoinaan lähtö B*rcaan oli sen verran tyylittömästi hoidettu, että en myöskään varmasti antaisi mitään suosionosoituksia ennen ottelun alkua.

Chelsea ottelu, Mestareiden liigan arvontakorit uusiksi ja Jon Moss FA Cupin finaalituomari

Tänään on toki vasta torstai ja sunnuntaiseen Chelsea otteluun on vielä useampi päivä, mutta vielä yksi kauden suurimmista liigaotteluista ei herätä erityisemmin tunteita. Tämä johtuu varmaan osaltaan siitä, että viime ottelu oli niin tärkeä ja ajatukset ovat jollain tavalla jo FA Cupin finaalissa, vaikka siihen on yli kuukausi aikaa.

Toisaalta sarjan tilanne on sellainen, että sunnuntain tulos ei ole ratkaiseva kummallekaan joukkueelle oli se sitten mikä tahansa. Chelsea on tappiollakin varma mestari ja me taas vaikka jäisimme ilman pisteitä olisimme edelleen sarjataulukossa toisena kiinni suorassa Mestareiden liigapaikassa.

Edellä mainitut kaksi ovat varmaan ne suurimmat syyt miksi ottelua ei ole herättänyt vielä kovin paljoa tunteita tai keskustelua. Tietysti mitä lähemmäksi sunnuntaita tullaan, niin eiköhän keskustelukin vilkastu ottelun ympärillä samaa tahtia tai ainakin näin voisi kuvitella.

Ehkä itselläni on myös ajatus taustalla, että luulee tietävänsä jo valmiiksi mitä tulee tapahtumaan, koska sama on nähty niin useasti aikaisemmin näissä Wenger yrittää epätoivoisesti vihdoin voittaa Mourinhon Chelsean näytöksissä. Parhaimmillaan kotipeleissä se on ollut se nihkeä 0-0 ja samaa veikkaan tälläkin kertaa, maksimissaan 1-1, mutta samalla kaavalla.

Enemmän kuitenkin ennakkoa ehkä vasta sunnuntaina tai mahdollisesti huomenna jos kokoonpanoista ja loukkaantumistilanteesta on silloin jotain uutta tiedossa. Näillä näkymin edelleen Eeron päivitys on luvassa lauantaille.

Mestareiden liigassa ensi kauden systeemi muuttuu arvontakorien suhteen ja emme ole enää ykköskorin joukkue. Toisin sanoen alkulohkossa voi tulla vastaan entistä kovempia joukkueita. Toisaalta aivan sama, sillä tämä kisa on pelkkä rahantekoväline tällä hetkellä seuralle. Mahdollisuuksia ei ole ollut voittaa sitä vuosikausiin, kuten tämäkin kausi osoitti, ja sen suhteen mikään ei olennaisesti muutu korimuutosten myötä.

FA Cupin finaalin erotuomariksi on valittu Jon Moss. Ei mikään huippuvalinta jos ollaan rehellisiä, mutta ei pahin mahdollinenkaan. Eniten tuossa uutisessa ihmetytti, että miksi sama tuomari voi vain kerran urallaan viheltää kyseisen finaalin. Järjetön sääntö, sillä lähtökohtaisesti parhaan tai parhaiden tuomareiden pitäisi olla finaalissa joukkueiden tapaan. Ei tietysti ihan joka vuosi sama tuomari, mutta yksi kerta uralla on todella vähän.

Loppuun Peetun eilisen kommentteihin lähettämä Suomen virallisen kannattajakerhon viesti FA Cupin finaalitapahtumasta:

Arsenal Finland ry. järjestää Sportissa Helsingissä jo perinteisen FA-Cup Finaalitapahtuman 30.5.2015. Jäsenkortilla normialennukset + speciaalina London Pride -1e.

Myös ry:hyn kuulumattomat ovat tervetulleita paikalle, mutta jäävät paitsi alennuksista ym. aktiviteeteista.

RY:n liittymisohjeet täältä:
http://www.arsenalfinland.net/arsenalfinland/

Alkamisaika tarkentuu kunhan Kick-Off virallistetaan.

Loppukauden ottelut ja pelipäivät

Kaikkien tai sanotaanko useimpien kannattajien papereissa loppukauden tärkein tavoite on voittaa FA Cup finaali Wembleyllä 30.5. Tämän lisäksi muita tavoittelemisen arvoisia asioita ovat esimerkiksi sijoittuminen toiseksi liigassa ja yksittäisistä otteluista suurimmiksi nousevat sunnuntaina Chelsean kohtaaminen ja kauden toinen Old Traffordin visiitti.

FA Cupin finaali tulee olemaan meille kauden viimeinen ottelu, joten sen jälkeen ei tarvitse miettiä enää mitään muuta, vaan on kesäloman aika. Tuota ennen on kuitenkin kuusi ottelua liigassa jäljellä ja varsinkin kolme viimeistä pelataan viikon sisään, joten siinä vaiheessa jonkin asteinen järkevä kierrätys olisi paikallaan. Toki viimeisen sarjapelin jälkeen on vielä viikko ennen finaalia, joten palautumisaikaa on tarpeeksi, mutta kierrätystä olisi hyvä tehdä lähinnä sen takia, että kolme peliä viikkoon ihan kauden lopussa on todellinen loukkaantumisriski jos samat pelaajat pelaavat kaikki ottelut.

Tulevista otteluista ainakin kotipelit Swansea ja West Bromwichia vastaan vaikuttavat helpoimmilta. Kummallakaan joukkueista ei ole suuremmin pelattavaa, vaan sarjapaikka on selvä ja europaikoille ei mitään mahdollisuuksia. Paperilla myös Hull vieraissa tai Sunderland kotona eivät kuulu pahimpaan kategoriaan, mutta toisin kuin edellä mainittu kaksikko pelaavat Hull ja Sunderland tippumista vastaan ja se useasti hankaloittaa asioita.

Tällä hetkellä neljän joukkoon sijoittuminen on jo oikeastaan varmaa, joten sen suhteen ei ole mitään pelättävää. Myös suora Mestareiden liigan paikka on hallussa, vaikkakin vielä kaukana varmasta. Sinänsä kakkos- ja kolmospaikalle sijoittumisen suhteen ei ole juurikaan eroa, joten mieluummin järkevää peluutusta ja riskien minimointia toivoisi FA Cupin finaalia silmällä pitäen jos tämä vain on mahdollista joissakin otteluissa muutamien pelaajien kohdalla.

Kannattajan näkökulmasta pelipäivät loppukauden osalta FA Cupin finaalia lukuun ottamatta ovat melko heikot. Ainoastaan finaali on lauantaina. Kolme jäljellä olevista liigapeleistä on sunnuntaina, kaksi maanantaina ja mukaan mahtuu myös rästipeli keskiviikolle. Tietysti se mitkä pelipäivät ovat optimaalisia kullekin riippuu omista töistä ja muista asioista, mutta yleisesti ottaen ei loppukauden pelit sijoitu kovinkaan hyvin kalenteriin. No toivottavasti FA Cupin finaali korvaa tämän oikein kunnolla kaikessa suhteessa.

Jossain vaiheessa tällä viikolla on luvassa Eeron kolmas päivitys Arsenal aiheisesta kirjallisuudesta. Päivä on näillä näkymin lauantai ja ilmoittelen jos suunnitelmiin tulee muutoksia.

Chelsea sunnuntaina

Vasta sunnuntaina on luvassa tämän viikon ottelu eli tässä on vielä monta päivää aikaa ennen kuin kohtaamme Chelsean. Ottelussa ei sinänsä ole merkittävää panosta kummankaan puolelta, toisaalta taas pelin tärkeyttä korostavia seikkoja myös löytyy. Paljolti riippuu kuinka ajattelee ja mitkä asiat näkee tärkeinä.

Mestaruudesta ei ole pelattu meidän osalta sitten viime syksyn, vaikka lehdistö yritti väkisin sellaista kirjoittaa muutaman viime viikon aikana. Chelsean mestaruus on enää sinettiä vaille valmis, mutta onneksi tuota lopullista sinettiä ei nähdä sunnuntaina Grovella, vaikka Mourinho perinteiseen tapaan jälleen kerran vetäisi pitemmän korren Wengeristä.

Sarjassa sijoittumisella kakkoseksi tai kolmoseksi ei oikeastaan ole mitään eroa. Loppuohjelmamme on sen verran helppo tämän jälkeen Manun kohtaamista lukuun ottamatta, että heikossa iskussa oleva Manchester City luultavasti pysyy takana, vaikka emme saisi pistettäkään Chelsealta. Sarjan kannalta siis sunnuntain ottelu ei ole mitenkään erityisen merkittävä kummankaan joukkueen osalta.

Tietenkin kyseessä on Lontoon paikallispeli ja suurin sellainen heti Tottenham kamppailujen jälkeen. Lisämausteensa tuo myös Fabregasin todennäköinen paluu Grovelle. Mielenkiintoista nähdä, mikä tulee olemaan suurimman osan kannattajista reaktio. Osa varmasti buuaa, mutta kuinka suuri osa, niin se jää nähtäväksi.

Sarjapisteitä tärkeämpänä pitäisin viimeinen kuitenkin henkisen lukon avaamista eli Wengerin olisi pakko saada voitto Mourinhosta keinolla millä hyvänsä. Tilaisuuksia on ollut tusinan verran, mutta kertaakaan se ei ole onnistunut ja tuo on hävettävä tilasto, joka osaltaan selittää heikkoa menestystämme viimeisen noin 10 vuoden ajalta.

Chelsealta on viime aikoina bensa näyttänyt olevan lopussa, vaikkakin toisaalta se on siitä huolimatta napannut voittoja suurimmaksi osaksi. Me taas olemme oikeastaan viime lauantaita lukuun ottamatta olleet hyvässä vireessä. Ainakin tämä ennakkoasetelma on sellainen, että jos sunnuntaina emme edelleenkään pysty Mourinhon Chelseaa kaatamaan niin sitä tuskin tulee koskaan tapahtumaan Wengerin johdolla. Avaintekijä tässä on paineettomuus ja tuolloin Wengerin viime vuosien joukkueet ovat olleet parhaimmillaan. Valitettavasti tästäkään huolimatta en löisi vetoa meidän puolesta.

Kokoonpanoista on turhan aikaista paljoa mainita, mutta Chelsean leirissä on pientä kriisiä hyökkääjien suhteen tai näin ainakin ulospäin annetaan ymmärtää. Costa on kai varmuudella sivussa ja myös Remy oli viime ottelun Manua vastaan loukkaantuneena. Viimeisimpänä meidän suurin peikkomme pelaajista viimeiseltä 10 vuodelta eli tietenkin Drogba on myös nilkkavaivainen. No eiköhän joku kolmikosta pelaa vaikka väkisin ja historian tuntien se on juuri Drogba ja jokainen tietää tämä tarkoittavan vähintään yhtä maalia norsunluurannikkolaiselle sunnuntaina.