Kirjaimellisesti – Eero, osa 2/3

Henten pyynnöstä uusintana pieni katsaus Arsenal-aiheiseen kirjallisuuteen, lista on täydennetty noin neljä vuotta sitten blogin vanhalla alustalla julkaistusta.

Olen jakanut kirjat kolmeen alueeseen: Arsenalin historiasta kertovat, elämänkerrat ja henkilökuvat sekä muut. Osasto muut sisältää enimmäkseen muita kuin Arsenal-kirjoja, jotka kuitenkin näen suosittelemisen arvoiseksi.

Kirjan nimen perässä myös oma arvosteluni asteikolla 1-5 tähteä. Laskin että pelkästään viiden tähden kirjoja on jo 20 kappaletta, mutta ei voi mitään: jos jaatte intohimoni kaikkea punavalkoista kohtaan, saatatte ennen pitkää päätyä lukemaan ne kaikki.

Elämänkerrat ja henkilökuvat:

George Myerson: Fighting for football (2009) ****

Ensimmäisen jalkapallokapinallisen ja Arsenalin tähtipelaajan Tim Colemanin tarina, pelasi Arsenalissa 1902-08, joka kattoi mm. ensimmäiset pääsarjakaudet. Tätä kun lukee niin huomaa, että pohjimmiltaan mikään ei ole muuttunut reilun 100 vuoden aikana, paitsi tietysti pelaajien palkat noin 1000-kertaistuneet.

Charles Buchan: A lifetime in football (1955) ****

Ensimmäisen Arsenal-legendan omaelämänkerta. Buchan oli yksi Englannin parhaita pelaajia 1910- ja 1920-luvuilla. Plumsteadin kasvatti, joka aloitti uransa Woolwich Arsenalissa, mutta siirtyi silloisen managerimme George Morrellin saituuden takia Sunderlandiin 1911 (kuulostaako tutulta?), missä voitti mestaruuksia. Herbert Chapman hankki Buchanin takaisin kotiin 1925, mutta kerkesi lopettaa uransa ennen 1930-luvun kultakautta.

Charles Buchan’s Football Monthly Arsenal gift book 1951-1973 (2007) ****

Peliuran jälkeen Buchan ryhtyi futistoimittajaksi, perusti Football Writers’ Associationin sekä oman lehden, Football Monthlyn. Se oli 1950-luvulla alansa suosituin lehti ja ilmestyi aina vuoteen 1974 asti, tosin hiipui selvästi Buchanin kuoleman 1960 jälkeen. Tämä gift book on näköispainoskokoelma lehdessä vuosien saatossa ilmestyneistä Arsenal-aiheisista haastatteluista, muista jutuista ja kuvista. Juttujen määrästäkin voi todeta, että 1950- ja 1970-lukujen alussa olimme kova sana, mutta siinä välissä ynnä muiden joukossa. Erinomaista ajankuvaa ja pikkufaktaa, jos menneet pelaajat kiinnostavat.

Herbert Chapman: On football (1934) ****

Chapmanin postuumisti julkaistu kirjoituskokoelma artikkeleista, jotka hän kirjoitti alunperin The Sunday Expressiin. Innovatiivisena miehenä Chapmanilla oli näkemystä ja kokemusta lähes kaikista jalkapalloon liittyvistä kysymyksistä, joista monissa hän oli jopa vuosikymmeniä aikaansa edellä. Paikoitellen tästä paistaa läpi tietynlainen aikaansa liittyvä naivius, mutta suosittelen kirjaa kyllä kaikille niille, joita kiinnostaa vähänkään, mitä ehkäpä kaikkien aikojen legendaarisin manageri on asioista ajatellut.

Simon Page: Herbert Chapman – the first great manager (2006) *****

Ehkä kaikkien aikojen innovatiivisimman ja itse asiassa ensimmäisen todellisen managerin tarina aina uran alusta Leeds Cityn ja Huddersfieldin kautta Arsenaliin. Tähtiluokitus tehty ennen seuraavan kirjan ilmestymistä, joka on vielä definitiivisempi Chapman-historiikki.

Patrick Barclay: The life and times of Herbert Chapman (2014) *****

Alkaa loppua tähdet asteikosta, mutta rehellisesti sanottuna siinä vaikuttaa myös oma näkemykseni Chapmanista kaikkien aikojen managerina. Tämän kirjan sekä vahvuus että heikkous on se, että se kertoo myös Chapmanin ajasta eikä pelkästään miehestä itsestään. Heikkous sikäli, että mikäli vain Arsenal-löpinät kiinnostavat, joutuu harppomaan monien kappaleiden yli. Itselleni tämä on vahvuus, joskin liialliset viitaukset manun miehiin tuppaavat nostamaan verenpainetta.

John Harding: Alex James – The life of a football legend (2010) *****

Jos johonkin sopii sana legenda, niin tässä se lienee paikallaan. James oli Arsenalin 1930-luvun kultakauden merkittävin pelaaja, pelintekijä ja joukkueen sielu, ehkäpä jopa tuon ajan maailman paras pelipaikallaan. Tätä kun lukee niin tippa tulee linssiin, kun vertaa nykyajan rospuuttokauteen. Jos olisin nähnyt miehen joskus livenä, voi olla että Brady ja Bergkamp olisivat tippuneet pykälän verran alemmas suosikkipelaajieni top3:ssa.

Eddie Hapgood: Football ambassador (1945) ****

Oikein mukavaa luettavaa ja kiintoisia muisteluksia Eddien pitkän ja menestyksekkään uran varrelta (Arsenalissa 1927-44). Jos puhutaan seuraikoneista, Hapgood on Adamsin rinnalla yksi Arsenalin pitkäaikaisimpia kapteeneita. Vasempana pakkina hän oli myös pitkään Englannin maajoukkueen kapteeni, jossa (sota-ajan ottelut mukaan lukien) pelasi 43 kertaa saavuttaen tuolloin ennätyksen ottelujen määrässä. Kuriositeettina mainittakoon, että valloitettuaan maajoukkuekapun paikan hän joutui luopumaan siitä vain kerran, nimittäin vierasottelussa Suomea vastaan Helsingissä, jonka kotijoukkue hävisi 0-8. Tuosta pelistä on kirjassa parikin muistelusta.

Kirja keskittyy pääosin Eddien maajoukkueuraan ja pelireissuihin, mutta toki juttua riittää myös seurakavereista ja Arsenalin cup-finaaleista ynnä muista tärkeistä peleistä. Verrattuna useimpiin nykyajan elämänkertoihin erona on lähinnä se, että kerronta ei etene aivan kronologisesti vaan on enemmänkin kokoelma tarinoita. Nykylukijaa se saattaa hieman häiritä, kun kaikkia mahdollisia mielenkiintoisiakaan asioita ei kerrota juurta jaksain. Epäilemättä jos kirja ilmestyisi nyt, se olisi vähintää 500-sivuinen 170 sivun sijaan, sen verran paljon Eddielle ehti uransa aikana tapahtua. Ja menestystäkin toki tuli, kun Arsenal nappasi 1930-luvulla 5 mestaruutta. Paljonkohan mestaruuksia olisikaan Eddielle kertynyt, jos ei sota olisi tullut väliin?

Brian Glanville: Cliff Bastin remembers (1950) ****

Glanvillen lukuisista Arsenal-kirjoista ensimmäinen, joka kertoo Wrightin ja Henryn edeltäjästä Arsenalin maalikuninkaana. Bastin olisi luultavasti edelleenkin tavoittamaton kaikkien aikojen maalitykkimme, ellei sota olisi tullut väliin ja riistänyt häneltä 7 kautta parhaassa peli-iässä. Mielenkiintoinen seikka on se, että jos tätä lukee rinnan Alex Jamesin elämänkerran kanssa, huomaa selvän eron suhtautumisessa manageri Chapmaniin. Bastinin kohdalla se oli kritiikitöntä ihailua, Jamesilla oman tiensä kulkijana monesti vastarintaa.

Walley Barnes: Captain of Wales (1953) ***

Arsenalin toisen kultakauden kapteeni, joka pelasi seurassa 1943-55. Maajoukkuekapteenius on myös vahvasti esillä kirjassa, mikä tosin vaikutti hieman toistolta, kun satuin lukemaan tämän juuri seuraavan kirjan perään.

Jack Kelsey (as told to Brian Glanville): Over the bar (1958) ****

Tämä kertoo 1950-luvun Arsenal- ja Walesin maajoukkueveskarista Jack Kelseystä. Hänen uransa oli hyvin vaiherikas ja sisälsi mestaruuskauden lisäksi mm. Walesin ainoan MM-kisaesiintymisen 1958 Ruotsissa. Tätä kun lukee, niin tulee ajateltua, kuinka loistavilla maalivahdeilla meitä onkaan siunattu myöhemminkin: Wilson, Jennings, Seaman… Lehmannin jälkeen onkin ollut hapuilevampaa eikä myöskään liiganestaruuksia ole kertynyt.

Frank McLintock: True grit (2005) *****

Ensimmäisen tuplajoukkueen kapun tarina, suoraa puhetta ja asennetta. Mistä saataisiin nyt meille näitä?

Bob Wilson: Life in the beautiful game (2008) ***

’71-tuplajoukkueen veskarimme taitaa olla jo kolmas kirja, jossa Bob piirtää tuntemiensa pelaajien henkilökuvat. Paljon hyviä anekdootteja, mutta en suosittele niille, joita ei kiinnostaa kuin omat pelaajamme. Niitä on nimittäin tässä kirjassa selvä vähemmistö.

Peter Storey: True Storey (2010) *****

Samaisen tuplajoukkueen keskikentän ankkurimme, joka tunnettiin kovista otteistaan, vaikka oli oikeasti taitava pelaaja. Fakta on se, että jos meillä olisi ollut Storeyn kaltainen pelaaja joukkueessa viimeiset 8 vuotta, Grovellakin olisi jo kiilloteltu useita pokaaleita. Storey oli myös pelikentän ulkopuolella värikäs hahmo ja sotkeutui moniin laittomuuksiin, joskin omien sanojensa mukaan enempi hölmöyttään ja hyväuskoisuuttaan kuin tarkoituksella. Tämäkin teos peittoaa mennen tullen kaikki nykypelaajista kirjoitetut siloitellut ylistyshymnit.

Dave Seager: Geordie Armstrong on the wing (2014) *****

Ja taas tuli tippa linssiin. Kuulun sen verran iäkkääseen polveen, että muistan vielä nähneeni Geordien tv2:n mustavalkoisella viheriöllä 1970-luvulla. Hän oli Arsenalin paidassa kaikkien aikojen eniten otteluita pelannut ennen David O’Learyä ja Tony Adamsia. Hänet muistetaan taitavana joukkuepelaajana ja loistavana keskittäjänä, jonka juoksuvoima ja taistelutahto eivät ehtyneet koskaan. Nykyinen termi lienee ‘box-to-box’-laituri, jollaisista meillä on ollut viime aikoina krooninen pula ainakin ennen Sanchezia. Kaikkien todistajien mukaan Geordie oli lisäksi hieno ihminen ja jatkoi Arsenalin juniorivalmentajana aina traagiseen kuolemaansa saakka 56-vuotiaana. Kirja on jäsennetty Geordien tunteneiden pelikaverien muistelujen varaan, mikä toimii mielestäni tässä tapauksessa erinomaisesti.

Tony Adams: Addicted (1998) *****

Seuraikonin rehellinen tilitys, ehkäpä paras lukemani jalkapalloilijan elämäkerta.

Paul Merson: How not to be a professional footballer (2011) *****

Tämä on suorastaan hauska kirja ja vei hetkeksi huomioni pois meidän kevätmasennuksesta. Mersen te kaikki tunnette ja omaelämänkerran lukeneet ongelmansakin. Mutta kertauksen vuoksi, hän oli yhtä aikaa sekä alkoholisti, narkkari ja peliaddikti, joka tuhlasi kaikki rahansa ja melkein menetti henkensä. On nyt kuivilla ja suosittu tv-punditti. Väittäisin että Gazzan elämänkerran jälkeen tragikoomisimpia alan kirjoja, mitä olen lukenut. Asuivat muuten hetken aikaa saman katon allakin Mersen Boro-aikoina. Hauskoja ja ei niin hauskoja tarinoita on kirja pullollaan, juuri tämän avoimemmin ei juuri elämästään voisi kertoa. Toimii myös cockney- ja merse-murteiden oppikirjana. Tsekatkaa vaikka, mitä on ’waxing the dolphin’.

Perry Groves: We all live in a Perry Groves world (2007) ****

Tällä on tietty viihdyttävä kuriositeettiarvonsa ja Grahamin ajan vaihtomies Perry on itse asiassa hyvä ja itseironinen kirjoittaja. Ei muuta kuin jäänsärkijää hyräilemään…

Patrick Vieira: My autobiography (2005) ***

Ex-kapun tilitys jälleen, arvosanaa tiputtaa seuran jättäminen, josta Patrick kertoo oman versionsa. Asenteen puolesta olisi taas paljon annettavaa nykyrosterille.

Dennis Bergkamp: Stillness and speed (2013) *****

Taas tulee itku silmään, kun muistelee Denniksen aikoja. Bergkamp on pelitaitojensa lisäksi myös suuri ajattelija, minkä takia tämä on jalkapallokirjaksi poikkeuksellisen syvällinen. Elättelen toivoa, että Dennis olisi jonakin päivänä vielä jossain roolissa Arsenalissa.

Oliver Derbyshire: Thierry Henry – the biography (2006) *

Ylivoimaisesti huonoin lukemani Arsenal-kirja. Ilman kohdetta itseään tehty surkea kyhäelmä, joka tyytyy luetteloimaan tapahtumat ilmeisesti kirjailijan lehtijuttujen perusteella. Ei minkäänlaista kritiikkiä tai analyysiä.

Myles Palmer: The professor (2008 version) ***

Mylesin Wenger-kirja olisi saanut vanhasta versiosta tähden enemmän, mutta lisäluvut ja nyt lähes ristiretkeksi muuttunut ja samaa levyä blogissaan toistava ’Wenger ulos’ -jankutus alkaa kyllästyttää – another grumpy old man.

Alex Fynn – Kevin Whitcher: The glorious game – Arsene Wenger and the quest for success (2003) ****

Se toinen Wenger-tarina goonermiesten kertomana.

Xavier Rivoire: Arsene Wenger – the Biography (2008) ** – ****

Luin tämän Henten suosituksesta ja täytyy sanoa, että se on Wenger-kirjoista varmaan lähimmäksi Mr Jäärän sielunelämää pääsevä. Häilyvä arvostelu johtuu siitä, että en ole aivan varma, onko tämä kaikki totta vai bullsh*ttiä. Nimittäin eniten äänessä ovat luonnollisesti ranskalaiset Wengerin tuntevat ihmiset, eikä hänestä juuri huonoa sanaa lausuta. Jos kaikki kirjassa väitetty pitää paikkansa, on Wenger kyllä muuttunut valtavasti viimeisen 10 vuoden aikana. Esim. Sivulla 10 sanotaan: “That emphasis on defense at the root of his side has been evident in every side that Wenger has put out since …” ja sivulla 81: “We were a very fit team with a lot fewer injuries than other teams.” Lukekaa ja äimistelkää, mutta varoitan, että verenpainelääkkeet kannattaa muistaa ottaa ensiksi.

Eero

PS. Uskallan edelleen olla eri mieltä Eeron kanssa ’pienestä’ katsauksesta. Edellä siis kolmeen osaan jaetun kokonaisuuden toinen osa. Laitan koko paketin julkaisuun kolmannen ja viimeisen osan yhteydessä. Tästä lopullisesta kokonaisuudesta sitten siis linkki blogiin, mistä se on etusivulta löydettävissä. Lainkaan Jeesustelematta, lähes pyhän kolminaisuuden, seuran historiaa käsittelevä ensimmäinen osa ilmestyi perjantaina mikäli tämä sattui jäädä huomiotta.

hente

12 thoughts on “Kirjaimellisesti – Eero, osa 2/3

  1. Silloin kun koulussa enklantia opiskeltiin niin meikäläinen viihtyi opettajan pyynnöstä enempi koulun käytävillä.
    Eli voittopuolisesti Arsenal-aiheiset kirjat ovat meikälle väärällä kielellä. Kielitaito ei ihan riitä, että minkään kirjan lukeminen olisi nautinto.
    Suomen kielellä ei taida löytyä muuta kuin Arskannattajan kirja..

    • Toki tietty Nick Hornbyn Fever Pitch nimellä Hornankattila, mutta se on tietty enempi kaunakirjallinen tuotos vaikkakin perustuu faktoihin.

  2. Erinomaista listausta Eerolta.

    Tuoreimmista julkaisuista voisi mainita vielä Sol Campbellin autobiographyn, joka tarttui mukaan syksyn Lontoon keikalta. Sisältää mielenkiintoista luettavaa mm. kesän 2001 siirrosta Spursin leiristä Arsenaliin. Kuitenkin kokonaisuudessaan tuo teos jätti itselleni Campbellista hieman kitisevän kuvan. Lähes jokaisessa vastoinkäymisessä syy löytyi jostain muualta, kuin peilistä. Vaikeaa isäsuhdetta käytiin myös perusteellisesti läpi. Suosittelen kuitenkin lukemaan, koska ei ollut ihan samanlaista luettavaa, kuin kaikki muut elämäkerrat.

    Tuosta Oliver Derbyshiren Henry-teoksesta aivan samaa mieltä. Taisin jättää sen jopa kesken, koska ei tarjonnut mitään uutta näkökulmaa. Myles Palmerin ”Professor” puolestaan keskittyy kuvailemaan yksittäisten maalien syntyä ja kuvioita liiankin kanssa ja menetti tästä syystä ainakin omaa suositusarvoani.

    Mersoniltahan noita kirjoja on tullut ainakin kolme, jotka on kaikki tullut kahlattua. Saman teeman ympärillähän nuo pitkälti pyörivät, mutta ehkä tuo Eeronkin mainitsema tuorein teos oli viihdearvoltaan paras. Delfiinin vahauksen lisäksi sisältää myös luvun ”Do not shit on David Seaman’s balcony”. Seamaniltahan on tullut myös oma teos ”Safe hands”. Ko. kirjan lukemisesta on vierähtänyt jo sen verran aikaa, ettei muista enää minkä tasoinen tekele se oli. Ilmeisesti ei jäänyt mieleen erityisen heikkona tai huippuna kirjana.

  3. Heitetään tähän nyt helvetin huono läppä.

    Tottenhamin manageri David Pleat joutui eroamaan spurs managerin paikalta 1987 runkkaamisen takia. Onko siitä kirjoitettu kirjaa? 🙂

    Kuullut huhuja. Onkohan kellään tietoa miten toi juttu meni ?

    Ihan uusi juttu mulle.

    • Jos oikein muistan (mitä lehdistä olen lukenut), niin Pleat nappasi prostituoidun autoonsa ja kävi vahaamaan delfiiniään. Sitä en tiedä, miten jäi tuosta kiinni.

      Ian Wright sai muistaakseni aikanaan sakkoja, kun vastasi johonkin Pleatilta tulleeseen kritiikkiin tyyliin ”David Pleat on perverssi eikä minua varsinaisesti kiinnosta hänen sanomisensa”.

  4. Toinen peli selssiltä perään kun molari häviää pelin.
    Paljonkohan se ogliarkki maksaa noille.

  5. Anteeksi off topic, mutta mutta: Nautin kyllä siitä, miten Cityn alakerta on romahtanut ja nyt jo 37 maalia omissa, kun viime kaudella se oli suhteellisen terästä. Nautin myös Pellegrinin sekavaksi menneistä selityksistä ja FFP:n syyttelystä. Mancinin on toinen selittelyn mestari, joka jäi todella katkeraksi City-potkuistaan. Katkeruus ei pue ketään ja vihulaisen sankarien ryvettyminen aina vähän naurattaa.

    Eli City jää taistelemaan nelossijastaan eikä olisi enää jättiyllätys, jos se senkin menettäisi. Toivottavasti kukaan huippuvalmentaja ei lähde sinne hommiin, yllättävän vaisuja nimiä on seuraajakeskustelussa lämmitelty. Huono valinta voi jarruttaa Cityn nousua kohti Euroopan huippua useita vuosia, kuten Hughes teki jo aiemmin.

    Myös Mourinhon maine on ottanut iskua kauden toisella puoliskolla runsaasti, mutta niin vain nilkuttavat mestariksi eikä näitä noloja matseja kukaan enää jälkikäteen muistele. Mutta naurettava tippuminen PSG:lle jää ehkä painamaan tulevina kausina. Ja Schurrlen vaihto tähän lattariin näyttää melkoiselta aivopierulta toistaiseksi, eikä Costan tuuraajiksi hommatut Remy ja Drogba näytä miltään neronleimauksilta. Suorastaan ihanaa myös sekin, että Chelsealla on selkeästi bensa lopussa ja kuntoasioiden kanssa on muillakin valmentajaneroilla ongelmaa.

    • Spurs olisi kahden pinnan päässä Citystä, jolleivat olisi täysin ryssineet kahta viime helppoa peliään 😀

  6. Jos lasketaan tiukasti, Cityllä on 22 nimipelaajaa (laskin 3 maalivahtia mukaan) ja Chelsealla vain 20. Tietysti kummallakin lisäksi nevörhöörd-junnuja, joita voi tarvittaessa heittää kentälle. Arsenalilla on samalla erittäin karkealla laskutavalla 22 pelaajaa, jos lasketa kesällä jo menetetyksi laskettua Coqia ja samalla lailla läpilyöntiään odottaneita Gnabryä ja Belleriniä. Eli samantyyppisillä ringeille on menty, oli FFP-rajoituksia tai ei. Ehkäpä eroa tulee nimenomaan junnujen kehittämisessä, luottamisessä heihin ja kenties heidän silkassa laadussaankin? Ainakin Bellerin ja osin alkukaudesta Chambers kiittivät nätisti luottamuksesta.

  7. Onhan toi nolo manageri toi Mou. Äijällä on jokapaikalle 30milj. pelaaja ja useille paikoille kaksi. Niin se on kopioinut taktiikan Tony Puliksen Stokelta. Sillä erotukslla toki, että Delappi osasi asiansa. Noi Chelsan laitapakit vielä harjoittelee rajaheittoja. Hyi helvetti mikä limajengi valmentajasta lähtien.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s