Kausirutinaa

Tänään on parempaa luvassa kuin perinteinen päivitys. Eero vuoroon, kuten jo aikaisemmin lupasin:

Monta kausianalyysiä on jo nähty sekä tällä palstalla että muilla, mutta ehkä yksi mahtuu vielä sekaan. Ennen kun käyn päin tilastoja, pari henkilökohtaista muistoa kaudelta. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun suunniteltiin kevättalvella Esan kanssa mestaruusjuhlia toukokuun 15. päivän viimeiseen kotiotteluun. Mieleen muistuu ainakin kevään 2010 Fulham-peli (4-0), joka tuotti tuolloin kunniakkaan kolmannen sijan 75 pisteellä. Tällä kertaa trion optimisti Esa päätti viisaasti säästää matkarahat ensi kevään juhliin. Itse lähdin matkaan sillä asenteella, että mitään ei ole enää menetettävissä, mutta voitettavaa oli vielä paljonkin, ei vähiten paikallista kunniaa. Toki matkaan liittyi ’ulterior motive’, joka jääköön tällä kertaa hämärän peittoon.

Alkuvalmistelut sujuivat ns. lyhyen kaavan mukaan, eli aamulento sunnuntaina ja kamat kaniin St Pancrasin asemalla. Kuinka ollakaan viereisessä pytingissä, eli Englannin kansalliskirjaston aulassa sattui olemaan juuri avautunut Punk 1976-78 näyttely, johon vanha veteraani suuntasi heti lukaalin auetessa. Hyvä kattaus, monia mielenkiintoisia dokumentteja tuolta historian alkuhämäristä, kuten esim. Glen Matlockin virallinen eroilmoitus kuningattaren suosikkiorkesteri Sex Pistolsin palveluksesta (ja kaikkihan tietävät, mitä joukkuetta kyseinen rouva kannattaa). Mutta varsinainen kohokohta olivat seinälle ladotut 100 punksinkulaa, jotka kaikki olivat kuunneltavissa luureilla. Siinäpä vierähtikin tovi jos toinenkin, kun siellä oli valehtelematta toistakymmentä, joita en ollut ikinä kuullutkaan. Hankintalista karttui taas monella.

Palautus nykyhetkeen tapahtui tekstiviestipiippauksen muodossa, kun JP ilmoitti saapumisestaan St Pancrasin asemalle. Kulttuurinälän tultua osittain tyydytetyksi, seuraava tehtävä oli metromatka King’s Crossista Arsenalin asemalle ja ikiaikaisia rituaaleja noudattaen lyhyt kävely tutun snagarin ja ohjelmakauppiaan kautta Gunnersiin. Itse tykkään tästä paikasta monestakin syystä, joista yksi on sisäpihan beer garden, jossa oman kokemukseni perusteella paistaa aina aurinko. Moni muukin oli ajatellut samoin ja paikka oli aivan täyteen ammuttu. Edes kauden päättäjäisistä johtuva 10 punnan pääsymaksu ei ollut tunkua vähentänyt, koska sillä sai 2 ravitsevaa pinttiä lontoolaista alea. Mainostamatta mitään merkkiä, Tykit olivat hyvin asemissa ennen peliä.

Tunnelma oli saapuessamme jo katossa, ei vähiten kiitos livebändin, joka esitti monia klassikkopiisejä asiaankuuluvilla sanoituksilla. Suurimman suosion sai Ian Duryn 1970-luvun lopun hitin Hit me with your rhythm stick -sovitus, jossa kertosäe meni jokseenkin näin: Tottn’am you’re so f*ckin’ sh*t, w*nkers, w*nkers. Tässä vaiheessa emme vielä uskaltaneet unelmoida St Totteringham’s Daysta, mutta toivo alkoi kieltämättä viritä.

Itse ottelusta ei sen enempää, mutta jo alkuvaiheessa tuli vieressä istuvan goonerin välityksellä tieto Newcastlen maalista. Tieto toisesta maalista saavutti jo lähes koko stadionin ja puoliajalla vallitsi käytävillä jo käsinkosketeltavan optimistinen tunnelma mitä en siellä ole ennen kokenut. Spursin kavennus ja Newcastlen pelaaminen kymmenellä sai katsomon hetkeksi huolestumaan, mutta Giroud’n hattutemppu ja harakoiden lisämaalit vapauttivat lopullisesti. Jokaista maalia sekä täällä että siellä juhlittiin edellistä enemmän ja jo kauan ennen loppuvihellystä hoilasi koko stadion: It’s happened again. Hauskin hetki koettiin itse asiassa pelin jälkeisen lap of honourin aikana, jolloin pelaajien jälkikasvu ilmestyi kentälle pallottelemaan ja pari vanhempaa heistä aivan tosissaan pelaamaankin. Taisi olla Cazorlan poika, tuollainen vaahtosammuttimen kokoinen, joka hassutteli isompiaan mennen tullen ja sai koko päivän komeimmat aplodit. Youtubesta löytynee pätkiä tästä.

Sanottakoon mitä vaan toisesta sijasta, mutta tapa millä se tuli oli kyllä ainutlaatuinen ja jätti ainakin minulle päällimmäiseksi hienon muiston tästä kaudesta. Olen kai jo liian vanha, mutta olen yhä enempi alkanut sopeutua siihen ajatukseen, että ei tämä maailma kaadu siihen, vaikka Arsenal ei voittaisi enää yhtään mestaruutta elinaikanani. Onhan niitä tullut elettyä jo 6 liigamestaruutta, 9 FA cupia ja muutama pienempi pytty. Helppo tietysti sanoa ja mikäli olisin aloittanut goonerina vuoden 2004 jälkeen, olisin varmasti täysin eri mieltä. Silloin puhuttaisiin samoista tunnelmista, jotka minulla vallitsivat noin kesällä 1983, eli Terry Neillin managerikauden loppuhetkillä. Näkisin kuitenkin, että nyt on paljon enemmän syytä optimismiin kuin tuolloin, jolloin liigassa tuli kymmenes sija.

Joka syksy lähdetään toki suurin toivein uuteen kauteen ja tämän kevään sulaminen kärkipaikalta oli luonnollisesti karvas pettymys, vähän kuin karkki olisi taas kerran viety pikkupojalta suusta. Se että sen vei tällä kertaa yläkoulun rakkarin sijasta eskarin tyttö, on kieltämättä noloa. Mutta olen sitä mieltä, että ei Arsenalilla ole mitään jumalallista oikeutta voittaa mestaruuksia silloinkaan, kun perinteisillä vastustajilla menee vähän heikommin. Samoin voisivat ajatella 4-5 muun ns. suurseuran kannattajat.

Ainakin pientä myötätuntoa koen entisen suurseuran Aston Villan faneja kohtaan. Heillä on kuitenkin 6 pääsarjakautta meitä enemmän takana ja nyt tuli 28 vuoden jälkeen pudotus kakkostasolle. Tästä tulikin mieleeni, että ensi kausi on meille tasan sadas Englannin pääsarjassa. Villan lisäksi meitä enemmän on vain Evertonilla (113) ja Liverpoolilla (101). Mutta nyt näköjään siirryttiin jo tilastojen maailmaan. Ennen kun katsotaan tarkemmin mikä meni pieleen viime kaudella, arvioidaan perinteisen loppukausiveikkauksen onnistuminen. Seuraavassa on esitetty suluissa erotus veikatun ja toteutuneen pistemäärän välillä:

Leicester 81 (-1)

Arsenal 71 (-2)

Spurs 70 (-3)

Man C 66 (-10)

Man U 66 (+1)

Kaikki muut joukkueet pelasivat loppukauden jokseenkin odotetusti, mutta Cityn 10 pisteen romahdus oli poikkeuksellinen. Ainoastaan kaksi kertaa tämän veikkauksen 10-vuotisessa historiassa on koettu suurempi, eli keväällä 2012 Spurs keräsi 13 pistettä vähemmän kuin odotin ja viime vuonna Southampton suli 16 pisteen edestä. Kaikki apu otetaan luonnollisesti vastaan ja meidän odotetun neljännen sijan vaihtuminen kakkossijaan oli iloinen yllätys. Se miksi ei oltu ykkösiä, johtui mielestäni ennen kaikkea kahdesta syystä.

Olen joskus aikaisemminkin koettanut tarkastella loukkaantumisten vaikutusta lopputuloksiin vertailemalla kunkin ottelun kokoonpanoa ns. ihanneavaukseen. Jälkimmäinen on luonnollisesti subjektiivinen valinta, mutta lähden liikkeelle siitä, minkä uskon Wengerin kuvittelleen olevan paras mikäli kaikki olisivat olleet terveenä. Eli: Cech, Bellerin, Monreal, Mertesacker, Koscielny, Coquelin, Wilshere, Cazorla, Sanchez, Özil ja Welbeck. Joku voisi tähän sanoa, että ykköshyökkääjämme oli Giroud, mutta jos vertaa niitä 10 peliä, joissa sekä Welbeck että Giroud olivat molemmat käytettävissä (joko avauksessa tai penkillä), niin Welbeck oli avauksessa 6 ja Giroud 4 kertaa. Welbeck oli näissä myös huomattavasti tehokkaampi tehden 4 maalia Giroud’n tehojen ollessa pyöreä nolla.

Joka tapauksessa tuolla kokoonpanolla saadaan kauden tulokseksi, että meillä oli keskimäärin 7,1 pelaajaa 11:stä parhaasta kentällä avauksessa liigaotteluissa, eli keskimäärin 4 ykköspelaajaa pois avauksesta. Se on aivan liian paljon, jos halutaan taistella mestaruudesta ja väittäisin, että minkään seuran rosteri ei kestäisi vastaavaa nykyisessä äärettömän tasaisessa sarjassa. Toki melkein puolet selittää Wilsheren ja Welbeckin lähes koko kauden kestänyt poissaolo. Wilshere ei ehkä ollut niin ratkaiseva menetys, mutta ykköshyökkääjän puuttumisesta koko kauden voi syyttää vain yhtä tahoa, varsinkin kun Welbeckin loukkaantuminen oli tiedossa hyvissä ajoin ennen kesän siirtoikkunan sulkeutumista.

Mestaruuden kannalta ratkaisevimmiksi osoittautuivat Coquelinin ja Cazorlan loukkaantumiset marraskuussa. Heille ei luonnollisia korvaajia joukkueesta löytynyt. Aina ei tietenkään ole kysymys loukkaantumisesta vaan peluutuksesta. Loppukaudesta voi mainita esimerkkinä Gabrielin noston topparin tontille. Gabriel pelasi vuoden vaihteen jälkeen 12 kertaa ja näistä vain 4 voitettiin (Bournemouth, Watford, Everton ja Villa). Paljon on puhuttu myös maalivahtien peluutuksesta, mutta siinä tapauksessa otos on turhan pieni, sillä Ospina oli vain 4 kertaa liiga-avauksessa (2 voittoa ja 2 tasapeliä). Jos tähän lisätään kolme tappiollista metsurien liigan peliä, Ospinan tilasto on huomattavasti synkempi. FA cupin pelejä en tähän laske, sillä niissä meillä oli keskimäärin vain 2,6 avauspelaajaa kentällä, eli käytännössä pelattiin kakkosmiehistöllä ja vieläpä osin kakkossarjalaisia vastaan. Ehkä nuo vertailut kuitenkin kertovat eniten vanhasta totuudesta, eli puolustuksen vakauden tärkeydestä. Jos vaihtaa maalivahtia tai yhdenkin puolustajan, on suuri riski, että omassa päässä ropisee.

Joka tapauksessa on mahdollista laskea yksittäisten pelaajien tilastollinen merkitys joukkueelle. Cazorlan ollessa avauksessa Arsenal saalisti 30 pistettä 15 ottelussa, mikä on tasan 2 pistettä per peli. Mikäli Cazorla olisi pelannut kaikki pelit ja tahti olisi ollut sama, lopputulema olisi ollut 76 pistettä, eli 5 toteutunutta enemmän. Näistä 15:stä pitäisi oikeastaan mitätöidä syyskuun Chelsea-peli, josta olisi ilman Mike Dean -show’ta kuulunut meille 3 pistettä. Näin ollen todellinen pistekeskiarvo Cazorlan pelatessa olisi kuulunut olla 30/14 = 2,14 per peli, mikä tahti olisi tuottanut koko kaudella 81,4 pistettä eli mestaruuden. Näin ollen voidaan väittää, että yksin Cazorlan loukkaantuminen maksoi meille mestaruuden.

Toinen vähemmän julkisuutta saanut tekijä on meitä jatkuvasti sorsiva tuomarilinja. Aina laadukas Sun-lehti julkaisi pari viikkoa sitten tutkimuksen, jossa ’puolueeton’ paneeli oli käynyt läpi koko kauden kaikki liigaottelut ja analysoinut niissä tapahtuneet tuomarivirheet. Mikäli kaikki tuomiot olisivat menneet oikein, olisikin mestari ollut Arsenal ja Leicester tippunut kakkoseksi. Toki kyseessä on subjektiivinen näkemys, mutta ei pelkästään Arsenal-lasien läpi katsottuna, kuten moni voisi väittää Untoldin vastaavista analyyseistä. Suurin syy tuon takana on Leicesterin saama kohtuuttoman suuri rankkarien määrä, joista noin puolet oli Vardyn väärydellä kalastamia. Miettikääpä sellaista skenaariota, että Vardy olisi ollut vaikka puolet kaudesta loukkaantuneena, millaisen loven se olisi tehnyt Leicesterin pistepussiin. Ja kuka silloin olisi ollut mestari?

Mitä tällä haluan sanoa on, että kaikki on loppujen lopuksi aika pienestä kiinni ja kiistatta meillä on ollut sekä loukkaantumisten että tuomioiden suhteen kohtuuttoman karu kohtalo jo ainakin 10 vuotta. Kuinka paljon oikeasti on tuurista ja kuinka paljon taitamattomuudesta kiinni on paha sanoa. Mutta ei me nyt niiin kaukana mestarijoukkueesta olla. Jospa ne mitat täyttävä toppari ja 20 liigamaalia kaudessa sylkevä hyökkääjä jollain ihmeen kaupalla ilmestyisivät kesällä joukkueeseemme. Ainakin on mukavampi elää kesä toiveikkaana rutopistina kuin kaiken toivonsa menettäneenä pessimistinä. Toivon kaikille goonereille aurinkoista ja punavalkoista kesää!

Eero

Kiitoksia Eero. Huikeaa luettavaa jälleen kerran ja jäämme suurella mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa päivitystä.