Arkistojen aarteita

Kuten eilen kävi julki, blogin arkistot ovat nyt kaikkien luettavissa. Linkki arkistoon on nyt lisätty etusivulle. Villen pöhöttöyessä yhä arveluttavampaan kuntoon Saksassa, otetaan arkistojen avautumisen innoittamana sieltä yksi poiminta.

Voit olla juuri sinä, jolle tämä blogi ei vielä vuonna 2009 ollut tuttu. Voin reilusti todeta, että kadehdin Eeron paneutumista asioihin, joihin perehtyminen vaatii poikkeuksellista intohimoa. Ei muuta kuin Googlen kartat ja katunäkymät käyttöön alla olevan matkaraportin tiimoilta.

Mikäli suunnitelmiin ei tule muutosta, huomenna lauantaina päivitys sisältää vain lyhyen Villen luonnoksiin tallentaman kysymyksen ja sunnuntaina puolestaan eetterin valtaa Isse ’noin kuukauden kolumnillaan’.

hente

***

2.-5.10.2009 (Arsenal – Blackburn 6-2)

Retkueeseemme kuului 3 gooneria ja 1 vimpelin fani, joista 75 % osallistuivat sunnuntain Blackburn-peliin, 50 % lauantain AFC Wimbledon-Kidderminster Harriers -otteluun ja edelleen 75 % (sisältäen 1 vimpelin fanin) perjantai-iltana turistikierrokselle Woolwichiin, josta kuten hyvin tiedätte, kaikki sai alkunsa.

Lento- ja majoitusmuodollisuuksista selvittyämme otimme King’s Crossista Northern-linjan tuben Bankiin ja sieltä edelleen Docklands Light Railwayn junan Woolwich Arsenaliin, jonne DLR on vastikään tehnyt uuden aluevaltauksen Thamesin etelärannalle.

Royal Arsenalin asetehtaan vanha alue on edelleen ison rakennusprojektin kourissa, mutta esim. Thamesin rannassa sijaitseva Firepower (Royal Artillery Museum) on auki ja toiminnassa. Sinne emme nyt kerinneet, meitä kiinnosti eniten Woolwich Arsenalin juna-asemalta lyhyen kävelymatkan päässä oleva ja museoon johtavan No 1 Streetin varrella oleva Dial Arch, joka on ammustehtaan vanhan Dial Square -nimisen työpajan sisäänkäynnin muodostava kaariholvi, jonka yläpuolella on edelleen kyseiselle pajalle nimen antanut 1700-luvulta peräisin oleva kellotaulu.

Itse Dial Square oli nyt rakennusaitojen takana, mutta kaaren yläosa ja kellotaulu olivat näkyvissä. Dial Archin edustalle on hiljattain pystytetty noin puolitoistametrinen graniittipaasi, jonka päällä on pronssinen jalkapallo. Paadessa on kyltti, jossa on lyhyesti kerrottu paikan historiallinen merkittävyys eli se, että lokakuussa 1886 päättivät Dial Squaressa työskentelevät miehet perustaa jalkapalloseuran, josta aikojen saatossa muotoutui nykyinen Arsenal.

Perustetun joukkueen ensimmäinen ottelu pelattiin joulukuussa 1886 todennäköisesti nimellä Dial Square kuitenkin noin 6 km työpajalta länteen Thamesin pohjoisrannalla sijaitsevalla Isle of Dogsilla nykyisen Tiller Roadin seutuvilla, sinne ei nyt tällä kertaa keretty. Virallisesti Royal Arsenal perustettiin joulupäivänä 1886 Woolwichin aseman lähellä sijainneessa Royal Oak -pubissa, joka on hiljattain purettu. Seuraavat epävirallliset ottelut pelattiin Plumsteadissa samannimiseltä asemalta noin kilometri etelään sijaitsevassa Plumstead Common -nimisessä puistossa. Tarkkoja kenttien sijainteja ei tunneta, todennäköisesti niitä oli useita, mutta tämäkin puistovierailu jäi seuraavaan kertaan.

Royal Arsenalista Woolwichista kävelimme noin kilometrin itään aivan Plumsteadin juna-aseman pohjoispuolelle, missä sijaitsevan liikenneympyräkompleksin itäpuolella todennäköisesti nykyisen Griffin Manor Wayn kohdalla sijaitsi Arsenalin Highburya edeltänyt stadion Manor Ground, joka rakennettiin 1893. Sitä ennen Royal Arsenal pelasi ensin 1887 Manor Groundista pohjoiseen sijaitsevalla Plumstead Marshesin sikolaitumella, joka nimettiin läheisen Sportsman-pubin mukaan Sportsman Groundiksi. Kuuden kuukauden jälkeen joukkue muutti tulvimisen takia kenttää, nyt siis 1888 Manor Fieldille, johon myöhemmin rakennettiin Manor Ground.

Vuonna 1890 Royal Arsenal muutti puoli kilometriä etelään Plumstead High Streetin eteläpuolelle Invicta Groundille, jossa oli sentään jo katsomo ja pukukopit. Invicta Groundilla Royal Arsenal pelasi 3 vuotta, muutti sinä aikana nimensä Woolwich Arsenaliksi ja palasi sitten 1893 Manor Groundille noustuaan liigan II divisioonaan ja rakensi stadionin, jolta muutti Highburylle 1913. Invicta Groundin seisomakatsomon pengerryksestä on vielä jäänteitä Hector Streetillä sijaitsevien talojen takapihoilla, joka olikin seuraava turistikohteemme.

Hector Streetin eteläpäässä (kadun pohjoispuolella) oli vedetty piikkilankaa pihamuurin päälle siihen malliin, että sisäpuolella olisi jotain kiinnostavaa ollut ja hongankolistaja Vimpeli-fanimme väitti jotain pengerryksiä nähneensäkin, mutta täyttä varmuutta tästä ei saatu. Mineral Streetin kautta kiersimme takaisin Plumstead High Streetille ja tässä vaiheessa jo useamman kilometrin matkaa taittanut janoinen pyhiinvaeltajajoukko tunsi ansainneensa palkkion.

Janonsammutuspaikaksi valikoitui luonnollisesti historiallinen pubi, joka aikaisemmin on toiminut Arsenalin pelaajien varusteiden vaihtopisteenä, kun Manor Groundilla ei ollut vielä pukukoppeja. Kyseinen Green Man pub (nykyään O’Dowds) sijaitsee osoitteessa 67 Plumstead High St ja on nykyään rugbymiesten valtakuntaa, tosin seinällä roikkui myös alueen valtajoukkueen Charltonin paita, oltiinhan vain kolmen kilometrin päässä the Valleyltä. Tarjoilijoina toimi kaksi ystävällistä vanhaa mummoa, joten kannattaa tilata lujaa, ettei tule vahingossa väärää juomaa.

Illan jo hämärtyessä päätettiin poistua vääräuskoisten hallitsemista maisemista ja väliin jäi mm. Plumsteadin juna-aseman lähellä sijannut toinen varusteiden vaihtopubi Railway Tavern (131 Plumstead Road) siitä yksinkertaisesta syystä, että paikalla sijaitsee nykyään Islamic Centre, jossa tarjoilu on oletettavasti kuivempaa. Plumsteadista otettiin tykkimiesjuna Cannon Streetille, jossa yllättäen Oyster card ei kelvannutkaan. Mutta ei hätää, esiintyminen ruotsalaisturistina ja ’inte understand’ toimii aina ja portit aukeaa. Seuraavana kohteena Sohon pubit sekä intialainen ravintola ja hotellille luonnollisesti yhdentoista pilkun jälkeen.

Lauantain päänähtävyys oli sitten mielenkiintoinen Blue Square Premier -liigan eli konferenssin ottelu AFC Wimbledon – Kiddermister Harriers, johon kotijoukkue lähti liigakarsijan paikalta. Wimbledon pelaa nykyään Kingstonian FC:n kentällä Kingsmeadow’lla Kingstonissa, lähin juna-asema on Norbiton, jonne pääsee Waterloosta 25 minuutissa.

Suunnitelmissa on, että Vimpelille rakennettaisiin uusi stadion entisen kotikentän Plough Lanen läheiselle vinttikoiraradalle, mutta tämä kaiketikin edellyttäisi liiganousua. Kingsmeadow vetää noin 4500 katsojaa ja sitä aiotaan laajentaa, jotta liigan vaatima 5000 saataisiin täyteen. Se on sinänsä viehättävä pieni stadion, jonka pääkatsomossa on mm. kaksi isoa pubia, joten palvelu pelasi hyvin. Istumapaikkoja on sen verran niukalti, että pääsimme vastakkaiseen seisomakatsomoon, missä saattoi vielä aistia vanhan hyvän ajan kannatustunnelman, vaikka yleisöä oli vain 3600.

Lippu (12 puntaa) maksettiin portilla ja suoraan sisään. Hinta sinänsä ei ollut paha valioliigan vastaavaan verrattuna, mutta inflaatio on ollut melkoinen, kun muistelee, että vielä 1980-luvun puolivälissä pääsi Highburylle istumaan 4 punnalla. Itse ottelun taso ei päätä huimannut, sanoisin että se oli hyvää suomalaista divaritasoa. Vimpelin miehen pettymykseksi Harriers teki toisen jakson aluksi ottelun ainoan maalin, mutta lohduttautui kuitenkin sillä ajatuksella, että välttämättä kaukana ei ole enää se päivä, kun fanien perustama ja pohjamudista aloittanut AFC Wimbledon voi haastaa liigassa edeltäjänsä ja rahan voimalla Milton Keynesiin siirretyn MK Donsin.

Puolueettomalle nautiskelijalle illan kohokohta oli kuitenkin Esan johdolla järjestetty pubikierros Covent Gardenissa. Alunperin tapaamispaikaksi sovittu Ship & Shovel jäi mm. akkuongelmien takia löytymättä, mutta muistaakseni ainakin Harp (Chandos Place), Lamb & Flag (Rose Street), Opera Tavern (Catherine Street) ja Coal Hole (Strand) tulivat tutuiksi.

Lienee sanomattakin selvää, että sokerina pohjalla matkan pääkohde sijaitsi Grovella, jonne startattiin jo kirkonmenojen aikaan hakemaan AT:lle lippua ja luonnollisesti Armouryyn heräteostoksille. Kick-off oli 13:30, joten oli hyvin aikaa talsia Holloway Roadin Rockettiin, joka siis palvelee ottelulipun tai jäsenkortin omaavia goonereita aina pelipäivinä ottelun alla. Vinkkinä voi todeta, että tilaa ja istumapaikkoja löytyy myös yläkerrasta, jos baaritaso on täynnä.

Kentälle palatessa kaikui ämyreistä, että asettautukaa ajoissa paikalle, sillä ennen peliä esitellään ’very special guest’. Arvelin puoliksi vitsinä pojille, että kyseessä täytyy olla Thierry Henry, enkä ollut väärässä. Itse ottelusta on ollut selostukset usella palstalla ja tyhjentävä analyysi mm. Henten blogissa, joten ei siitä paljoakaan. Pari kommenttia kuitenkin. Esan kanssa kiinnitettiin erityisesti huomiota Diabyn kentällä hortoiluun, mihin livekontakti tarjoaa ruutua paremmat mahdollisuudet. Kaveri on milloin missäkin ilman selvää roolia ja silloin kun tekee jotain, yleensä menettää pallon. En voi ymmärtää, miten ajaa esim. Ramseyn ja Wilsheren edelle.

Toinen ongelmapeluri on Song, josta olimme kylläkin eri mieltä, mutta McLintockin vertaus Storeyyn on jo liian paksua. Eka takaisku meni osin Don Corleonen piikkiin, joskin Verminator hävisi pääpallon. Ja toinen kimposi Gallasista, mutta missä hölkkäili Sagna? Tässä olikin kaikki miinusmerkkinen, sillä muuten ottelu oli suurta hyökkäyspelin juhlaa. Vaikka Fabregas oli kentän kuningas, oli pelissä silti ero kuin yöllä ja päivällä sen jälkeen, kun Theo tuli kentälle. Vauhtia ja tilanteita tuli rutkasti lisää ja vesi kielellä jäin odottamaan seuraavaa peliä ja enemmän maaleja. Mutta tämä oli riittävän hyvä, laskujeni mukaan se oli 25. Lontoon kamaralla todistamani ottelu, niistä ylivoimaisesti runsasmaalisin ja Arsen suurin voitto.

Eero